Hirwen kootut kertomukset

Tilinteon hetki

2011-12-12T01:24:00.001-08:00

Tiedän, että olen hieman hitaampi päivittelemään näitä blogikirjoituksiani, mutta aina joka kerta, kun päivitän, asiaa tuleekin sitten enemmän. Niin nytkin. Ja koska joulu tulla jolkottavi ja vuosikin häämöttelee jo loppujansa, niin ajattelin tässä vaiheessa summata hieman kulunutta vuotta, joka on - millä tahansa mittarilla mitaten - ollut tähänastisen elämäni paras. Samassa aion myöskin uhrata, jos nyt en suoraan lupauksia, mutta ainakin ajatuksia uudelle vuodelle, sekä tulevaisuudelle ylipäätään.

Ikä on mittari monella tasolla ihmisille, ja alkuvuodesta omalla kohdallani tupsahti maaginen kolmekymmentä täyteen. Hillittömien ja eeppisten bileiden jälkeen sitä tunsi olevansa uutta voimaa ja mahdollisuuksia täynnä - se on se kolmenkympin villitys. Samassa sitä myös kuitenkin tuli summattua elettyä elämää yhteen ja mietittyä, että mitä kaikkia asioita vielä on haaveena tehdä ja mitä on joskus ollut, mitä jäänyt tekemättä; eli ennen kaikkea - mitkä asiat tullaan saattamaan loppuun. Aiheesta on oma blogikirjoituksensa, joten ei siitä enempää, mutta siitä käynnistyi se reaktio, minkä siivittämänä tuli tänä vuonna tehtyä monenlaisia uskaliaitakin ratkaisuja, sekä käännettyä elämänkulkua radikaalistikin - onnistunein tuloksin.

Oikeastaan prosessi käynnistyi jo jokunen vuosi sitten. Ollessani Unkarissa vaihdossa 2008-2009 käynnistyivät jo huomattavat muutokset, jotka johtivat siihen, että säveltämäni musiikki alkoi ottaa kokonaan uudenlaisia muotoja, aloin kirjoittamaan esikoisromaaniani, sekä sen myötä runojen ja ihan bloginkin muodossa paljastamaan asioita itsestäni. Runoissa ja tarinoissani olen tietyllä tapaa avoimempi, koska sinne voi piilottaa kipeitäkin asioita huoletta, ilman, että kukaan suoraan tajuaa mitään. Näissä blogikirjoituksissa voi olla suorapiirteisempi. Mutta tarve ja tekeminen kumpaankin kumpusi samasta lähteestä: omasta itsetutkiskelusta ja tarpeesta päässä eteenpäin elämässä ja elää entistä täydemmin elämäänsä, sillä vielä olen sen verran nuori, että monikin asia on mahdollista, mutta toisaalta mikään pikkuinenkaan en enää ole. Etupäässä kaikki nämä kirjoitukseni kirjoitan itse itselleni, eikä minua niinkään kiinnosta lukeeko joku muu näitä. Mutta jos joku lukee, niin se on hyvä, ja jos sitä kautta pystyn antamaan rohkaisua, lohtua, voimaa, innostusta, inspiraatiota tjms. jonkun elämään, niin aina parempi. Mutta ainakin omia lukkojani olen onnistunut näin aukaisemaan, mistä on tie aina eteenpäin.

Työtä koskevia juttuja tässä blogissa on jo kyllin, joten niistä ei sen enempää, mutta juuri näiden oivallusten myötä katkaisin viimein pitkäaikaisen työsuhteeni Itellaan kuin seinään. Kaikki ko. firmassa työskentelevät tietävät minkälaisista vammoista on kyse. Kyselin itseltäni, miksi teen tätä työtä? Miksi stressaan koko ajan? Miksi minun on siedettävä vaikeita asiakkaita ja vittumaisia esimiehiä (kaikki esimieheni eivät olleet vittumaisia, mutta osa oli)? Miksi teen ylitöitä ja vastaavasti miksi minun on pakko venytellä esaa helppoina päivinä niin pitkään, että työtunnit tulevat täyteen. Miksi suostun siihen, että uhraan turhaa aikaa turhalle työlle, joka on aina pois omasta luomistyöstäni? Överirahaa paukkui tilille, mutta korvaako raha mielenterveyttä? Tuskinpa. Niinpä kuihduttava, näännyttävä, riuduttava ja ahdistava työkuvio ratkesi sillä, kun yksinkertaisesti päätin, että nyt saa, perkele, riittää! Jakaessani viimeisenä työpäivänä postia minut valtasi suunnattoman hyvä ja rauhallinen olo, kun tajusin, että teen oikeasti tätä duunia viimeistä kertaa.

Olin koko viime kesän lomalla, joka enemmän tai vähemmän jatkui aina lokakuun loppupuolelle saakka. Se oli pitkä aika, mutta samalla ehkä aikuiselämäni onnellisinta aikaa. Sain lomailla, soitin paljon soolokeikkoja niin baareissa kuin festareillakin, mökkeilin, kävin piknikillä, luin, kävin keikoilla, rentouduin, kävin Unkarissa, sekä muutenkin vietin laatuaikaa avovaimoni ja ystävieni kanssa. Samalla sain kirjoitettua paljon kauhuromaaniani, joka useiden kirjoitusvaiheiden jälkeen alkoi viimeinkin löytämään oikeaa muotoansa. Uuteen romaaniinkin sain aiheen, sekä lisäksi tukun muitakin hyviä ideoita, joista voi jatkotyöstämisellä tulla vaikka mitä. Myönnettävä toki on, että loppuvaiheessa lokakuuta alkoi taloudellinen tilanne painaa hieman päälle, joten töihin oli mentävä - vaan ei Itellalle!

En tässä kerro, missä olen nykyisin töissä. Ei sillä, että siinä olisi jotain salattavaa tai ihmeteltävää, vaan vain yksinkertaisesti sillä, että se tokko oikeasti ketään kiinnostaa, ja ennen kaikkea: minusta se ei tässä ole oleellista. Se mikä on oleellista, on se, että nyt teen duunia max. 6 tuntia päivässä, homma on kevyttä sisätyötä, esimies ja työkaverit rentoja ja mukavia, palkka suunnilleen sama, mitä tienasin Itellalla ja ennen kaikkea - työ on joustava; milloin on tarvis mennä keikalle, studioon, edustustehtäviin, you name it, vapaata löytyy, kun ajoissa ilmoittaa ja järkkää kuviot kuntoon. Työ ei seuraa myöskään kotiin ja aikaa jää rutosti vapaa-ajalle, sekä omien musiikki- ja kirjoitustöiden eteenpäin viemiselle. Näillä on hyvä jatkaa.

Suosittelen oikeasti kaikkia työssäkäyviä aikuisia ihmisiä ottamaan elämässään jossain vaiheessa kunnon pitkän vapaan, jonka aikana voi tehdä kaikkea haluamaansa ja toteuttaa elämäänsä ihan uudella tavalla, tekemällä mm. niitä asioita, joita ihan oikeasti haluaa tehdä. Sekä lataamaan akkuja, sekä olemaan vaihteeksi tekemättä yhtään mitään. Kun rannalla makaa tuulen hyväillessä ihoa ja veden jalkoja, auringon lämmittäessä kehoa, ovat arjen murheet ja ongelmat kaikki kovin kaukana. Ihminen tarvitsee lepoa ja rauhaa, ja tekemällä itselleen mieluisia asioita, ihminen on oikeasti onnellinen. Näitä kahta asiaa hyödynsin erittäin hyvin koko lomani aikana, eikä kaduta kyllä tippakaan, päin vastoin! Kaikki se on ollut kovin opettavaista.

Kauhuromaanini on nyt kuudennessa kirjoitusvaiheessa ja noin puolessavälissä. Olen nyt pitänyt pientä taukoa siitä, koska se on tarinaltaan muuttunut vain rankemmaksi uusien kirjoituskertojen jälkeen - ja kun katsoo syvälle kuiluun, niin ei ole hyväksi antaa sen kuilun katsella liikaa takaisin. Lisäksi minulla on myös maksettu käännöstyö meneillään, jonka haluan saada valmiiksi nyt ennen joulua, mielellään kuluvan viikon aikana, niin sitten voi taas jatkaa kauhun kertoilua. Kirjoittelen myös Imperiumiin levyarvioita, joita jokunen on tässä jonossa hieman myöhässä ja odottamassa, jotka niin ikään aion työstää valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Mutta uskon kauhutarinani lopulta pian valmistuvan, sekä löytävän jonkun julkaisukanavan. Kyseessä on kuitenkin tuore lähestymistapa, sekä vähän erikoisempi aihe suomalaisessa kirjallisuudessa. Lisäksi teos sisältää kansanperinnettä ja kumartaa vahvasti kovien suomalaisten kauhukirjoittajien, Boris Hurtan, S. Albert Kivisen ja Kari Nenosen suuntaan, joten tummaa hulluutta ja salattuja, muinaisia kauhuja on luvassa!

Lisäksi minulla on toiseenkin romaaniin myös aihe, sekä juonikin jo valmiiksi hahmoteltu. Se on tosin vielä niin vaiheessa, että sen on hyvä antaa oikeastaan kutkuttua mielessä pidemmänkin aikaa, sillä loppuratkaisu on esim. vielä täysin avoin, eikä sisäinen logiikka ihan pelitä vielä täysillä. Ja koska uusi romaaninaihe on kenties vieläkin ennakkoluulottomampi ja kunnianhimoisempi kuin tämä ensimmäinen, on syytä tehdä työ rauhassa, hätiköimättä, ja antaa ajatusten tulvia sitä mukaa esille, mitä alitajunta saa ne lopulta työstettyä valmiiksi. Ja tukku ideoita on myös lyhyempiin tarinoihin, joissa voi taas kokeilla eri tyylilajeja ja kirjoitustapoja. Näitä voi tehdä sitten välitöinä tai ihan silloin tällöin, huvin vuoksi. Halu kirjoittaa rehellisiä miekka ja magia -tarinoitakin on herännyt, kuten aikaisemmin jo olen kertonutkin, ja uskon, että tästäkin kuullaan vielä jotakin jatkossa.

Sitten katsaus musiikkikuvioihin.

Poropetran kanssa pitkään työstön alla ollut toinen levymme alkaa olla siinä vaiheessa, että siitä ei puutu enää muuta kuin multi-instrumentalismimme Hittavaisen soittimet, sekä joitain pieniä nippeleitä sieltä täältä. On täysin mahdollista, että levy voi olla valmiina jo ensi vuonna. Sinihirwi-levyn edustamasta linjasta ollaan siirrytty paljon kokeellisempaan, vapaampaan ja soitin- ja sovitusratkaisuiltaan erikoisempiin suuntiin. Vaikutteita on paljon erilaisista musiikkityyleistä ja meno on entistäkin sähköistetympää, energisempää ja monipuolisempaa. Ensidemomme Poropetra oli lähes täysin akustinen, Sinihirwellä soundi sähköistettiin, sekä otettiin enempi perinteiset bändisoittimet huomioon, ja nyt tulevalle levylle kehitys on taas mennyt seuraavan loogisen pykälän eteenpäin sähköistettyyn muotoon. Monille tämä voi olla pettymys, mutta sille en voi mitään; sitä on tehtävä, miltä tuntuu luonnostaan, eikä niin kuin muut haluavat. Tällaisia biisejä nyt vain tuli tällä kertaa. Lisäksi en ole ainoa säveltäjä yhtyeessämme, sillä Hittavainen on säveltänyt varmaan ainakin puolet biiseistä ja myös kitaristimme Markus Ylikoski on niin ikään vahvasti hienolla kitaroinnillaan vaikuttanut siihen, mihin suuntaan biisit ovat demoistaan muokkautuneet. Myös sanoituksiin näin paljon enemmän vaivaa; suoria kansanperinne- ja shamanismisanoituksia on paljon, mutta mukana on myös hyvinkin henkilökohtaisia tekstejä. Yhteistä kaikille sanoituksille on se, että ne on kiedottu hieman abstraktimpaan ja psykedeelisempään kuosiin kuin mitä aikaisemmilla tuotoksilla, eikä niille ole olemassa yhtä ja ainutta tulkintatapaa. Enkä siksi oikeastaan haluakaan puhua niistä enempää, koska haluan kuuntelijoiden löytävän itse omat merkityksensä niistä biiseistä.

Tevana3:n kanssa myös on uusi levy työn alla ja siitä tiedän, että se on valmis ensi vuonna. Sähkökantelemetallin esiinmarssi jatkuu entistäkin väkevämpänä ja tällä kertaa tahti on paljon kiivaampaa kuin ensimmäisellä levyllä. Jo aikaisemmin mukanaolleiden black- ja doom metalin, sekä psykedeelisen rockin vaikutteiden lisäksi mukana on vahvasti thrash metal-, hard rock- ja punk-vaikutteita, eli vaikutekirjoa ja konseptia on venytetty tämänkin yhtyeen kanssa. Ei pidä jäädä paikoilleen jämäämään, vaan mennä eteenpäin. Kansanperinnemusiikista ei tälläkään levyllä ole vaikutteita. Moni luuli, että "Mieron tiellä" -levyllä oli folk-vaikutteita, koska yhdessä biisissä oli pikkaisen viikatemainen melodia, koska käytin paria traditekstiä ja koska soitin kanteleella - vaikka todellisuudessa se "folk" oli siinä vain pieni viite, ei enempää. Monille mielleyhtymä tuli varmaan juurikin siitä, että koska soitan sähkökanteleella, niin se on silloin automaattisesti folkkia, koska mielikuvat ja aikansa eläneet päihin juntatut asenteet elävät yhä vahvoina. Noh, seuraavalla levyllä viedään vielä entistäkin vahvemmin eteenpäin ideaa, että kyseessä on nimenomaan sähkökantele, ja että musiikki todellakin on metallia. Kansanperinne-elementit säästetään Poropetraa varten, Tevana3 on nimenomaan vahvaa irtiottoa näistä kuvioista.

Jyrkäs-projekti on sen sijaan pienessä on hold -tilassa. Soolokeikkoja teen aina ja kaikkialle, kun kysytään, mutta uutta materiaalia ei tipu hetkeen. Tein vuoden yhteistyötä erään tuottajan kanssa, joka olisi halunnut julkaista materiaaliani, mutta ne kuuluista musiikilliset erimielisyydet lopulta kariuttivat homman täysin, mitä vasten mielenkiintoni uuden soolomatskun tuottamiseen heikkeni paljonkin. Nyt pöly on taas laskeutunut ja uusia ideoita on kummunnut mieleen. Uutta matskua alan säveltämään hiljalleen ensi vuoden puolella, kun aika tuntuu oikealta, mutta ensin työstetään Poropetran ja Tevana3:n uutukaiset pois alta. Mutta kuten sanottu, keikkoja teen silti, koska se on homman suola ja pippuri! Eli kysykää Jyrkästä rohkeasti keikoille erilaisiin tapahtumiin, baareihin, häihin, yksityisjuhliin, tarhoihin, kouluihin - mihin hyvänsä!

Korpiklaanille sanoitan, kuten aina aikaisemminkin ja uusimmalla työn alla olevalla albumillaan on jälleen tekstejäni. Lisäksi kaikennäköisiä yhteistyökuvioita ja -proggiksia muhii koko ajan pinnan alla ja erilaisia vierailuja, yms. lienee odotettavissa. Se on hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneet yhteistyöstä kanssani. Tapaan mielelläni uusia ihmisiä, opin uutta musiikista ja kokeilen uusia musiikkityylejä! Minuun voi aina olla yhteyksissä näiden asioiden tiimoilta.

Lisäksi otan uuden aluevaltauksen musiikilliselle osaamiselleni: basson. Olen jo jonkin aikaa omistanut basson, joka tuntuu todella mukavalta soittimelta, johon olen päässyt helposti käsiksi ja joka koukuttaa päivä päivältä enemmän. Olen aina tykännyt bassosta soittimena ja kaikki cooleimmat tyypit tykkäämistäni metallibändeistä ovat usein basisteja. Lisäksi, koska kuuntelen enempi rytmiä kuin melodiaa, on basso luonteva soitin siinäkin mielessä. Ja onhan isänikin basisti, eli suvussahan tämä selkeästi kulkee. Lisäksi uusi soitin liittyy myöskin tähän haluuni mennä musiikillisesti eteenpäin. Kantele kaikkine hienoine ominaisuuksineen on lopulta rajoittunut soitin, koska sillä voi vetää vain yhdestä vireestä kerrallaan. Kromaattisella soittimella pystyy tekemään paljon enemmän kaikenlaisia juttuja. En halua rajoittaa itseäni vain yhteen tiettyyn soittimeen, vaan löytää myös uusia, joten basso tuli tässä juurikin hyvin tarpeeseen. Kyllä tulevaisuudessa tulen tekemään biisejä muillakin soittimilla kuin kanteleella ja basson osaaminen antaa myös kantelebiiseihinkin ihan uudet sovitusmahdollisuudet ja -ideat. Joka vuosikymmen pitää ottaa uusi soitin haltuun, eikä itseään ja osaamistaan tule missään vaiheessa rajoittaa, vaan päinvastoin, kehittää edelleen!

Sitten katsausta tulevaisuuteen, sekä seuraavaan vuoteen. Aion kokeilla hyvin syvää mediapaastoa, koska kaverini kertoi omassa blogissaan niin paljon sen hyödyllisistä vaikutuksista. Osittain jo olenkin pitkään elänyt jonkinasteisessa mediapaastossa, koska minulla ei ole televisiota eikä minulle tule sanomalehtiä, mutta aion siirtyä tähän entistä vahvemmin ja tämä koskee myös internetiä. Toki en nettiä täysin hylkää: käännöstöissä käytän omien sanakirjojeni lisäksi netin sanakirjoja, sekä korpuksia mm. vanhoista sanoista, sekä kirjoitustöissä käytän nettiä tarkistaakseni äkkiä jonkin asian esim. joltain vuodelta, tai jonkun muun vastaavan detaljin. Ja toki jatkossakin silloin tällöin postailen hassuja hevivideoita Facebookiin ja ilahdutan kavereitani huumor'pitoisilla tilapäivityksilläni, mutta ylettömän luuhaamisen ja varsinkin uutissivujen seuraamisen aion jättää kokonaan. Faktahan on se, että uutisilta ei pääse karkuun - aina pysyy kärryillä, missä mennään, vaikkei uutisia seuraisikaan. Persut perseilee, rasismi ja nationalismi ovat vahvimmillaan sitten toisen maailmansodan, Venäjällä kuohuu alla vaalien, Kreikka vammailee rahojen kanssa, €uron tulevaisuus on tuiki tuntematon. Kaikki nämä on tiedossa, vaikkei uutisia niinkään seuraisikaan. Ja lisäksi minua yksinkertaisesti jo turruttaa tuo uutistulva, koska se ei sinänsä tarjoa varsinaisesti mitään uutta, mitä en jo tietäisi - kunhan vain jänkkää samoja asioita eri sanankääntein. Ja toisekseen media ei tarjoa koko totuutta, vaan vain omansa. Luottamus tiedoitusvälineisiin ei ole koskaan ollut minulla kovinkaan suuri, joten aion tieten tahtoen paastota mediasta oikein kunnolla. Se kun todistetusti lisää vapaa-aikaa, jonka voi taas käyttää entistä luovemmin kirjoittamiselle, musiikille, ruoanlaitolle, reippailulle, sekä avovaimoni ja ystävieni kanssa olemiselle.

Elämme mielenkiintoisia aikoja ja tulevaisuus on kaikkea muuta kuin selkeä. Luvassa voi ihan hyvin olla kovemmat ajat kuin koskaan ennen, riippumatta siitä, millä mittarilla sitä mitataan. Sitäkin isommalla syyllä minusta on ihmisten syytä pitää kiinni unelmistaan ja intohimoistaan, sekä toteuttaa itseään, sekä tehdä elämässään sellaisia ratkaisuja, joilla ihan oikeasti on itselle merkitystä, koska nyt jos koskaan on sen aika! Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihmisen pienilläkin valinnoilla on seurauksensa. Kehoitan kaikkia ihmisiä pysyttelemään vahvoina ja miettimään arvojaan ja arvomaailmoitaan, sekä oikeasti tekemään asioita niiden hyväksi. Niin aion minä ainakin tehdä.

Mutta kaiken on lähdettävä itsestä. Ja omiin päätöksiinsä voi vaikuttaa täysin oman fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin kautta. Sen jatkuva edistäminen on päämääräni. Ja lisäksi kun hyvinvointi myös todistetusti lisää luovan työn määrää ja laatua, se on ihan sitäkin kautta perusteltua. Nämäkään eivät ole juttuja, jotka tuosta vain olisivat tulleet mieleen, vaan jotka ovat tässä jo useamman vuoden kutkutelleet mielessä ja joihin osittain olen sekä tämän vuoden aikana, että jo aikaisemminkin jo osittain mennyt mukaan. Kyse on oikeastaan vain näiden juttujen vahvistamisesta ja tekemisestä tavaksi. En laita tähän mitään yleispätevää sepustusta, mitä kaikkea olen tehnyt ja mitä on suunnitelmissa tämän tiimoilta, mutta heitetäänpä nyt muutama täky ilmoille. Ja nämäkin oikeastaan enemmin itselleni kuin muille:

1.) Olet sitä, mitä syöt. Nykyisin meikäläisellä tökkii vahvasti kaikenlaiset valmispakkaukset, jotka eivät meinaa ensinkään mennä alas. Kaupasta saa aina hyvin tarkkaan katsoa, mitä sieltä ostaa. Hyväksi olen todennut sen, että ostaa pelkkiä raaka-aineita ja tekee niistä itse kotona herkkuja. Tämän myötä jäävät lisäaineet, yms. paskat kokonaan pois ja varsinaisen energian ja ravinnon määrä sen kuin vain kasvaa. Hyvää saa halvalla ja näiden ratkaisujen myötä oma ruokavalioni on vain lisääntynyt ja monipuolistunut. Ja se tuntuu ja näkyy myös fyysisesti ja henkisesti. Kaikkiruokaisuus kunniaan!

2.) Suomen alkoholiverotus ja -meininki on eräitä maailman vammaisimpia. Tämän vuoksi aikomus on tässäkin ruveta tekemään kaikki entistä enemmän itse. Toki olen jo melkein kuusi vuotta pannut itse omaa olutta, mutta aie on viedä tämäkin homma uudelle tasolle ja katsoa, josko tulisi tässäkin toimeen pelkästään omillaan - alkoholiveroa, kun mokomat paskat aikovat taas vaihteeksi nostaa. Festarit ja keikat ovat toki tässä tietty pieni poikkeus, sekä toki herkutellessa ja juhlatilaisuuksissa tuen rahoillani suomalaisia pienpanimoita ja ulkomaisia laatuolutmerkkejä, mutta pääosin olisi aie päästä tässäkin lähes täysin omavaraiseksi. Katsotaan, saadaanko Karjalan, Koffin, Karhun, Olvin ja Lapparin menekkiin edes pieni taloudellinen lovi tehtyä omalla esimerkillä!

3.) Liike on lääke. Jokapäiväinen pienikin liikunta parantaa keskittymiskykyä ja hyvinvointia sekä fyysisesti ja henkisesti. Ja tähän on monia keinoja. Jumppareippailu kotona, sauvakävely, lenkki, sali jne. Jos edes vartinkin päivässä uhraa vaikka vain pienelle venyttelylle tai jumpalle, se on iso askel, jos se jää tavaksi. Aion elää vielä ainakin kuusikymmentä vuotta ja olla sielun- ja ruumiinvoimissani, joten työ sen eteen on jo aloitettava tänään.

4.) Ihminen tarvitsee lepoa. Aion jatkossakin antaa ison arvon loma-ajalle, sekä pitkille yöunille. Ihmisen levätessä akut latautuvat ja ihminen saa itseensä uutta tarmoa ajetuksi. Näin ihminen jaksaa päivittäisissä toimissansa. Nykyisenä kiireen, stressin, pahoinvoinnin, loppuunpalamisten yms. aikana tämä asia on ehkä tärkeämpi juttu kaikille kuin koskaan aikaisemmin.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia ihmisiä, jotka ovat viettäneet tämän vuoden kanssani, tavalla tai toisella. Olen saanut paljon kannustavaa palautetta valinnoistani, sekä paljon tukea ja rohkaisua valitsemalleni tielle. Se on iso juttu, ja moni ei tiedäkään, kuinka paljon se merkitsee. Olen antanut paljon hyvää ja jotenkin tuntuu, että tänä vuonna se kaikki hyvä on tullut minulle takaisin. Kiitos kaikille ihmisille tästä vuodesta! Olette parhaita. Tiedätte, keitä olette!

Hyvää Lemmyn synttäriä ja uuttavuotta kaikille!

Barbaaritarinoita Hyperboreasta

2011-09-18T20:38:00.000-07:00

Minusta on aika ajoin hyvä muistuttaa itseäni siitä, miksi teen milloin mitäkin luovaa työtä. Miksi soitan, miksi laulan, miksi kirjoitan? Se auttaa aina inspiraation saamisessa uudestaan ja uudestaan, ja lisäksi se muistuttaa myös tietystä ajasta ja tietyistä fiiliksistä. Ja usein juuri tämä tietty tunnetila yhdistettynä vanhempana hankittuun tietouteen ja kykyyn hahmottaa maailmaa, voikin olla juuri se tekijä, josta voi tulla mm. kuolemattoman laulun, tarinan, runon tai sanoituksen itu. En tiedä muista, mutta itselläni toimii aina näin.

Syy siihen, miksi kirjoitan omia tarinoitani, on aika selvä. Syyn nimi on Robert E. Howard, maailman tunnetuimman barbaarin, Conan Kimmerialaisen luoja. Olin noin kymmenen vanha, kun ensin tietysti elokuvien kautta tutustuin Conaniin. Heti vuoden 1992 alussa löysin Conan-sarjakuvat ja jo samana vuonna melko nopeasti Robert E. Howardin alkuperäiset Conan-tarinat, sekä myös hänen muidenkin sankareidensa, kuten kuningas Kullin, Bran Mak Mornin, Turlogh O'Brienin ja Solomon Kanen seikkailut, joista tunnetuimmat suomennettiin juurikin tuolloin 90-luvun alussa. Juha 11 v. oli haltioissaan ja innoissaan. Tarinat barbaarisista miekkamiehistä ihmiskunnan aamunkoitteessa magian ja toiminnantäyteisessä maailmassa kiehtoivat suunnattomasti mieltäni. Olen aina pitänyt historiasta, mystiikasta ja muinaisista kulttuureista, joten nämä tarinat upposivat minuun kuin miekka vääräuskoiseen.

Mikä näissä tarinoissa sitten viihdytti?

Yksinkertainen vastaus on tietysti se, että ne olivat hyvin kirjoitettuja, vauhdikkaita, toiminnantäytteisiä ja sisälsivät villiä energiaa ilman mitään turhaa jeesustelua. Niissä oli suunnattomasti väkivaltaa, seksiä ja myös mustaa huumoria. Eli juuri sitä, mitä kiukkuinen ja vilkas 11-vuotias poikalapsi tarvitsee, kun puberteettia rupeaa pukkaamaan päälle ja koulussa ahistaa pienen sisäänpäinkääntyneen paikkakunnan vammailu ja umpimielisyys. Kirjojen ja seikkailujen maailma oli minusta paljon kiinnostavampi. Totesin, että pystyisin itsekin kirjoittamaan vastaavia tarinoita. Aloin miettimään, mistä lähteä liikkeelle.

Robert E. Howardin suvussa oli mm. tanskalaista ja irlantilaista verta, ja hänen historiantutkimuksensa keskittyi aika lailla näihin kansoihin. Hän loi oman maailmansa, jossa Conanin kansa, kimmerialaiset polveutuvat suoraan atlantislaisista ja ovat historiallisten kelttien esi-isiä - joka tällä logiikalla tekisi tietysti Howardista itsestäänkin Conanin kaukaisen jälkeläisen. Ajattelin seurata samaa metodia, sillä siinä missä moni kopioisi nahkoine karvoineen sen, mitä joku muu on jo keksinyt aikoja sitten, päätin luoda oman vastaavan maailmani oman sukuni pohjalta.

Suvussani on raumalaisia merimiehiä ja ripaus karjalaisverta. Lähdin tästä liikkeelle. Ajoitukseni oli tärkeä, koska tuolloin 11-vuotiaana sain isoisältäni M.A Castrénin kirjan Tutkimusmatkoilla Pohjolassa, josta minulle avautuivat suomalais-ugrilaiset kansat ja kielet. Aloin tutkia lisää suomensukuisia kansoja ja kieliä, suomalaista kansanperinnettä, Kalevalaa, muinaissuomalaisia uskomuksia ja historiaa. Silloin se tuntui eri jännittävältä: mystiset kielisukulaiset, jotka elivät villeinä kaukana Siperian mustien metsien kätköissä ja kylmillä tuulenpieksämillä tundra-aavikoilla; nuotiotulen leimu ja ihmisten ilmeet shamaanin noituessa ja tanssiessa kaukana Suomen suvun muinaisuudessa; vertahyytävät loitsut, joilla urheimmankin miehen suistaa suohon; naisia vikittelevät voittamattomat, olutta ryystävät sankarit - ja upea kieleen säilötty runomitta, joka on suomalaisten osalta paljon tallettanut tarinoita suurenmoisen runouden muodossa. Kaikki tämä laajensi tajuntaani entisestään ja minun oma fantasiamaailmani oli siinä. Siihen ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin luoda nopeasti kartta, joltisenkinlainen maailman historia ja sitten heti käydä kirjoittamaan tarinoita - Conanin hengessä.

Tätä suomalais-ugrilaista miekka ja magia -sarjaani jatkoin ala-asteelta aina lukion alkuun saakka. Minulla on yhä tallella nuhruisia vihkosia, joista löytyy mm. 12-vuotiaana kirjoittamiani Rámat Kamassilaisen ja Thurmak Seivästäjän seikkailuja, sekä hieman vanhempana kirjoittamiani hieman filosofisempiakin kertomuksia samasta maailmasta. Lukuisan määrän eri maiden historiaa, maantietoa ja muuta maailmaani liittyvää oheissälää kirjoitin myös paljon, mutta niistä suurin osa on kadonnut muuttojen, tietokoneiden vaihtojen, yms. tiimellyksessä. Oriveden Opistolla viettämäni vuoden aikana 2001-2002 kirjoitin vielä yhden shamanistisen, romaanimuotoisen tarinan, joka jäi tosin vielä raskaasti keskeneräiseksi, sekä hyvin epätäydelliseksi. Sen jälkeen minulta jäi pitkien tarinoiden kirjoittaminen pitkäksi aikaa. Keskityin runoihin ja lyriikkaan, joista iso osa on löytänyt tiensä sekä Poropetran että Korpiklaanin sanoituksiksi.

Viime vuosikymmenen aikana yritin vielä kaksi kertaa kirjoittaa etäisesti tuohon samaan maailmaan liittyviä tarinoita, mutta niissä liekki loppui jotenkin kesken ja niin se homma taas jäi, kun ryhdyin valmistelemaan kauhuromaaniani, jota nytkin yhä kirjoitan. Olin aika varma, että tuo fantasiamaailmani jäisi tavallaan tulevien stoorien rakennusaineeksi, eikä koskaan ilmestyisi uudestaan esille missään muodossa - ainakaan sellaisenaan.

Kuinka väärässä olinkaan!

Tulin katsoneeksi tuossa vain muutama päivä sitten Marcus Nispelin ohjaaman remakkeen Conan Barbaari -elokuvasta. En mene tässä tuohon pätkään sen enempää, mutta sanotaan sen verran, että kun katsoin sen aivot 11-vuotiaan Juhan tasolle käännettynä, jotain aukesi sisältäni. Olin yhtäkkiä taas innostusta ja inspiraatiota täynnä ja halusin taas kirjoittaa kunnon rehellisiä miekka ja magia -tarinoita. Niinpä päätin rakentaa taas tuon suomalais-ugrilaisen fantasiamaailmani mahdollisimman hyvin sellaiseksi, kuin sen muistin - täydentäen sitä nykyisillä kieli-, kulttuuri-, historia- ja kansanperinnetietoudellani. Kun nuoren pojan into ja vähän vanhemman pojan käytännön tiedot yhdistyvät, voi olla tuloksena jotain suurta!

Tähän mennessä olen kirjoittanut osittain maailmani historiaa, jotta olisi edes jonkinlainen dokumentti, mistä lähteä liikenteeseen. Siihenkään en ajatellut varsinaisesti keksiä mitään uutta, vaan pikemminkin toistaa sen, mitä olin jo aikaisemminkin kehitellyt - karsien, muokaten, täydentäen, parannellen. Lisäksi maailman kartta on jo piirretty valmiiksi ja kansat hahmoteltu mielessäni. Kenties nämä tarinat ja historiat tässä ajan mittaan täydentyvät vielä, kun vain jatkan kirjoittamista edelleen. Mielessäni on aika selkeä kuva, millaisena ne näen. Sinne tulee useamman sankarin seikkailuja, joiden tiet kohtaavat aina aika ajoin. Mukana on ainakin Väinämöisen kaltainen shamaani, jonka outlook on hyvin lähellä siperialaista shamaania, sekä Lemminkäisen mieleen tuova seikkailija, joka joutuu aina mielenkiintoisiin tilanteisiin, juo paljon olutta ja rakastelee useita naisia. Joissain tarinoissa mukana oli myös voimakas naishallitsija, jonka luon myös uudestaan sarjaani, sekä iso joukko muuta sekalaista seurakuntaa. Katsotaan, mihin tämä kehittyy.

Robert E Howardin kertomuksia on useasti kritisoitu rasistisiksi ja seksistisiksi, sekä liian väkivaltaisiksi. Nämä tulkinnat ovat usein tulleet vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ja täten ne eivät ole täysin oikein suhteutettuja. Eri kansoista esiintyvät tietyt stereotypiat selittyvät aika yksinkertaisesti tietämättömyydestä; Robert E. Howard asui Cross Plainsissä Texasissa, eikä paljoa juuri muualla käynyt. Mutta vaaleissa hän silti äänesti demokraattien liberaaleimpia ehdokkaita ja vihasi suuresti mm. Mussolinia ja Hitleriä. Seksistisiä toki osa tarinoistaan on, mutta samaan hengenvetoon on myös todettava, että niissä esiintyy voimakkaita naishahmojakin - jopa naissotureita, eli asia ei suinkaan ole täysin mustavalkoinen. Ja mitä taas tulee väkivaltaisuuteen, niin se on oiva tapa kirjailijan purkaa omia aggressioitaan ja muutenkin se edustaa luodun julman maailman realistisuutta, kun on tullut selväksi, ettei asioista selvittäisi puhumalla.

Myöhempi sankarifantasian kehitys on myös laajentanut lajityyppiä eteenpäin, tehden syytökset genren seksistisyydestä, rasistisuudesta ja väkivaltaisuudesta sananhelinäksi. Howardin jälkeen myös naiset alkoivat kirjoittaa sankarifantasiaa naissotureista (mm. C.L. Mooren Jirel-sarja) ja vaaleiden Pohjolan barbaarien ohella meillä on nykyisin myös mustaihoisia barbaareja, mm. Charles R. Saundersin Imaro-sarja, joka ammentaa afrikkalaisista myyteistä ja sijoittuu kuvitteelliseen vaihtoehtoiseen Afrikkaan, Nyumbaniin. Ja mitä väkivaltaisuuteen tulee, niin mielenkiintoisen tulkinnan siihen tarjoaa Michael Moorcockin Elric-sarja, jossa Stormbringer-miekkaansa heiluttava Elric on oikeastaan pikemminkin uhri kuin varsinainen sankari. Elric-sarja tarjoaa muutenkin hieman filosofisempia ja syvällisempiäkin sävyjä, jotka myös sopivat hyvin miekka ja magia -kertomuksiin. Sarjakuvan puolelta on lisäksi mainittava kotoisen barbaarimme, Petri Hiltusen Praedor-sarja, joka on sankarifantasiaan puhaltanut raikkaasti uutta henkeä, vaihtoehtoisia näkökulmia ja muutenkin miettimään pistäviä, myös hyvin koskettavia kohtauksia.

Robert E. Howard oli samaa ikäluokkaa kuin isoisäni. Hän kuoli vain 30-vuotiaana, samanikäisenä kuin mitä itse olen nyt. Olen useasti miettinyt, millaista olisi ollut jollain tapaa tavata hänet ja päästä juttelemaan hänen kanssaan, vaihtamaan mielipiteitä. Olisi meillä varmasti ollut yhteistäkin. Cross Plainsin teksasilainen punaniskaympäristö ja Turengin sisäänpäinkääntynyt hämäläiskylä lienevät tehneet täysin samaa turhautumista luoville sieluille. Lisäksi kiinnostuksenaiheet, kuten kirjallisuus ja historia ovat meillä olleet samanlaisia. Alkoholin fantastinen maailma on niin ikään tuttu sekä Howardille että itselleni. Paljossa olemme kuitenkin myös erilaisia. Minä olen nähnyt maailmaa ja asunut ulkomailla, kun taas Howardin pisin matka rajoittunee kenties vain yhteen Meksikon-vierailuun. Lisäksi sosiaalinen elämä oli Howardilla täysin erilainen, kuin mitä minulla. Uskon kuitenkin, että mielenkiintoinen ilta siitä varmasti tulisi, jos jollain ihme ilveellä nuori Robert E. Howard ja minä päätyisimme kaljalle johonkin maagiseen kapakkaan, jossa aika, tila, paikka ja avaruus eivät merkitse mitään. Kenties hän voisi jopa olla hieman otettukin siitä, että joku jossain Euroopan äärimmäisessä koillislaidassa, Suomessa - omien tarinoidensa Hyperboreassa - on saanut hänen tarinoistaan niin paljon omaan elämäänsä kaikkea hyvää. Näitä asioita en koskaan saa tietää, mutta usein on näitäkin tullut mietittyä.

Niin vain sitä on tässä tullut viime päivinä luettua taas pitkästä aikaa näitä alkuperäisiä Howardin tarinoita, jotka suomenkielisten käännösten ohella löytyvät minulta myös alkuperäiskielellä - ja myös unkariksi. Jälleen kerran tarinat valoivat uutta intoa minuun ja muistuttivat minua siitä, miksi minusta tuli kirjoittaja, ja miksi tämä miekka ja magia -maailma yhä edelleen vain kiehtoo niin tavattoman paljon. Vähintään senkin takia minun on kirjoitettava nämä tarinat valmiiksi - nyt kun intoa ja energiaa siihen taas piisaa! Kiitos siitä kuuluu Robert E Howardille, kirjailijalle, jonka tarinat vetoavat vielä 2010-luvunkin lukijaan elämänjanoisuudellaan, kiihkeydellään, jännittävyydellään, inspiroivuudellaan, toiminnallaan ja seikkailuillaan. Nämä ovat seikkailutarinoita, joihin ei ajan hammas ole pystynyt. Ja tähän on kenenkään vaikea sanoa mitään vastaan, kautta Cromin! :D

Vastarannan kiiski

2011-08-25T04:02:00.000-07:00

Mä sylkäisin tuuleen,
joka puhalsi vastaan, heitti syljen vaatteilleni.
Mä sylkäisin tuuleen,
vaikka tiesin, että sylki lentäis vaatteilleni.

Sylkäisin tuuleen, vaikka aina kannattais tehdä oikein,
tietenkin.
Sylkäisin tuuleen, vaikka jokainen tietää, ettei koskaan
kannata tehdä niin.

Kun tuli risteys,
niin mä valitsin väärän tien aivan tarkoituksella.
Kun tuli se risteys,
niin mä valitsin sen tien, joka johtaa tuntemattomaan.

Niin mä tein väärin, vaikka aina kannattais tehdä oikein,
tietenkin.
Niin mä tein väärin, vaikka jokainen tietää, ettei koskaan
kannata tehdä niin.

Nyt hopeinen taivas
alkaa vähitellen muuttaa väriään tummemmaksi.
Tuo hopeinen taivas
ja nuo kaksi aurinkoa muuttuu jo tummemmiksi.

Niin mä tein väärin, mutta ne, jotka tekee oikein,
ei pääse tänne ikinä.
Joo, mä tein väärin, vaikka jokainen tietää, ettei koskaan
kannata tehdä niin.

-Kauko Röyhkä

Olen aina ollut hankala tapaus siinä, että kun minulta on lapsena jotain kielletty, se on ollut minulle vain ja ainoastaan yllyke tehdä juuri tämän takia nimenomaan juuri niin, kuten äsken kiellettiin. Jos kukaan taas ei olisi sanonut asiasta mitään, olisi teko jäänyt tekemättä. Saman asian kanssa tappelin läpi kouluvuodet, aiheuttaen paljon närää ja pahennusta. Ja nyt kun olen kolmekymmentä vuotta vanha, ei tämä ominaisuus edelleenkään ole minusta väistynyt. Se on valuvika, jota kannan Tuonelan porteille saakka.

Vai onko se oikeastaan vika? Se maailmankatsomus ja yhteiskunta, jossa olen kasvanut, on sitä mieltä. Ne vanhat ahtaat näkemykset, aikansa eläneet mielipiteet ja ihmisten elämää noin muutenkin rajoittavat raamit määrittelevät tämän ominaisuuden viaksi. Sillä jos joku on vastarannan kiiski, sillä on luonnevika. Luonnevikaiset koirat lopetetaan, meitä ihmisiä vain painetaan maahan ja meistä tehdään tämän tähden huonompia kuin olemme. Onneksi silti olen ihminen, koska jokainen ihminen voi vaikuttaa, jos todella haluaa.

Minun mielestäni tämä ominaisuuteni ei ole mikään vika, vaan se on sydämeni ääni. Se määrittää tekoni, ohjaa kulkuani, tekee minut onnelliseksi. Se on se tie, jota kuljen: minä itse. Sen olen oppinut tämän kolmenkymmenen vuoden aikana, että sitä kannattaa kuunnella, sitä ei kannata tukahduttaa. Se on myös sisäinen lapseni, josta luovuuteni kumpuaa. Kun se kuolee, on aika murskata kantele seinään ja ampua itsensä. Sisäinen lapsi on sisäinen liekkini, palovana, joka jää kaikesta tekemästäni jälkeen, elämään omaa elämäänsä. Se on se ikuinen kyseenalaistaja ja virnuileva kakara, joka tietää, miten tulen iloiseksi ja joka oikeasti huomauttaa ja terveellä tavalla vittuilee jos sodin sitä vastaan ja aion tehdä jotain väärin. Se on omatuntoni ääni.

Ovatko muut sitten väärässä ja minä vain oikeassa? Siltä minusta on rehellisesti sanoen tuntunut koko ikäni, enkä ole sen ihmeemmin itseasiassa antanut ajatuksen häiritä, vaan elänyt täysin sen mukaan. Mutta ei se kyllä oikeasti ole niinkään. Jokaisella meistä on oma äänensä, joka samalla tavalla ohjailee ihmisten kulkua. Ja koska jokainen ääni on erilainen, törmäyskurssilta ei voida välttyä. Ehkei kukaan meistä ole oikeassa, samoin kuin kukaan ei myöskään ole väärässä. Kaikki lienee osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Ja siinä ihmettelyssä on jokaisen tärkeintä kuunnella sitä omaa sisäistä liekkiään.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kului miettiessäni asioita ja tutkimalla maailmaani, etupäässä lukien, kirjoittaen ja kokeillen - joskus hullujakin asioita. Ja tietysti kyseenalaistaen kaikkea, minkä koin aikansa eläneeksi, ahdasmieliseksi, umpimieliseksi ja järjenvastaiseksi. Vasta lukiossa silloiset bändikaverini ja senaikaiset ystäväni olivat ensimmäisiä ihmisiä, joiden kanssa huomasin yhtäkkiä olevani ainakin joissain asioissa samaa mieltä. Mutta kesti niinkin kauan kuin päälle kaksikymppiseksi, kun päädyin Oriveden Opistolle, ennen kuin kohtasin ihmisiä, joiden kanssa huomasin olevani lähes täysin samoilla aaltopituuksilla. Vasta aikuisiällä olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa jaan todelliset sielujen sympatiat. Näihin kuuluvat nykyiset bändikaverini ja yhteistyökumppanini, parhaimmat ystäväni ja rakas avopuolisoni. Olen tavannut niin paljon hienoja ihmisiä, joiden kanssa olen hyvin tullut toimeen ja jotka ovat kannustaneet minua valinnoissani - vaikka suuri enemmistö olisikin väärässä. Sillä tiedän, etten ole koskaan yksin.

Mutta vielä niistä "vääristä" valinnoista. Laitanpa ihan tahallaan tähän muutamia juttuja, noin vain esimerkiksi. Jos joku lukee näitä ja huomaa piston sydämessään, en ota vastuuta. Minun blogini, minun sääntöni. Kunhan puran sydäntäni ja olen rehellinen. Menneet ovat jokatapauksessa menneitä, tulevaisuus on se, johon jokainen meistä voi vaikuttaa.

Vuonna 2004 lopetin opiskeluni Tarton yliopistossa. Silloin perustelin valintaani silloisella etäsuhteellani, joka oli sietämätön (ja joka, Cromin kiitos, myös lopulta päättyi!), ja halullani päästä tekemään musiikkiani. Minulla oli mielessäni Poropetran ensimmäisen demon biisit ja halu päästä toteuttamaan niitä levylle, vaikka laulu-, soitto- ja sovitustaitoni nyt olivatkin silloin vähän mitä olivat. Halusin Suomeen päästä toteuttamaan itseäni ja ratkaisemaan yksityiselämääni liittyvät ongelmat. Ihan lähipiiristäni kuulin mussua, että: "Suhteille ja bändeille jää aikaa jatkossakin, hoida opiskelut ensin pois alta." Vaati kaikki tahdonvoimani ja kärsivällisyyteni, etten räjähtänyt siinä paikassa. Vitut! Elämä on tässä ja nyt, eikä jossain tulevaisuudessa.

Sillä aina voi keksiä itselleen eikuja ja mutkuja, joilla voi venyttää unelmiaan tulevaisuuteensa - ja päätyä sitten joko vanhaksi mammaksi tai papaksi, joka ei sitten oikeasti koskaan tehnytkään mitään unelmiensa eteen, vaan katkeroituu, kun jäivätkin tekemättä. Näillä tapauksilla on vain valitettavan usein taipumuksena se, että ikä nousee päähään ja sitten tullaan heti huutelemaan, vittuilemaan, äyväämään, mussuttamaan ja huomauttelemaan nuoremmille, kuinka nämä ovat paskoja, huonoja, eivätkä ymmärrä mistään mitään, vaan tekevät kaiken väärin - eli juuri nämä asiat, joita vastaan olen koko ikäni mitellyt voimiani. "Ennen oli kaikki paremmin", yms. rehellisesti sanottuna ihan vitun kuluneet ja aikansa eläneet kliseet, joilla ei oikeasti ole enää mitään merkitystä. Elämä on edelleen tässä ja nyt. Minä uskallan elää sitä täysillä. Uskallatteko te muut?

Meni vähän sivupoluille ja avautumisen puolelle. Menkööt. Edelleen minun blogini ja minun ajatukseni. Tänne saan kirjoittaa mitä haluan ja milloin haluan. Mutta voisi ihan asiassakin jatkaa.

Tekojani seurasivat se, että silloinen ihmissuhteeni lopulta kaatui, mikä oli onni ja helpotus; niin oli tarkoitettu, sillä pian sen jälkeen kohtasin nykyisen avovaimoni, jonka kanssa olen nyt kohta ollut onnellisesti viisi vuotta kihloissa. Musiikin suhteen saimme ensimmäisen demomme tehtyä Poropetran kanssa, jonka jälkeen aloimme saman tien suunnitella "Sinihirwi" -albumia. Tilasin tässä välissä itselleni mittatilaustyönä akustisen kanteleen Virosta. Teot johtivat siihen, että päädyin soittamaan samalla soittimella myös Korpiklaanin levylle "Tales Along This Road" ja myös sanoittamaan kyseiselle yhtyeelle - joka oli suurimpia onnenpotkuja, joita minulle on tapahtunut. Opiskelujen suhteen päädyin pienen paussin jälkeen Helsingin yliopistoon.

Jos olisin valinnut toisin, mitään tätä ei olisi tapahtunut. Saattaisin olla paljon onnettomampi ja kenties menettänyt toivoni kaikesta. Joku wiseguy tietenkin voi tulla nyt tähän jossittelemaan, että voisin toisaalta olla paremmassakin tilanteessa kuin mitä nyt. Ehkä. Wiseguy, kun keksit portaalin, jolla näen rinnakkaismaailmaan, niin katsotaan oletko oikeassa. Vitunko väliä näillä jossitteluilla, koska oikeasti sitä ei kukaan voi tietää. Väliä on oikeasti sillä, miten on elämänsä valinnut ja mitä siitä on seurannut. Voin kaikella tavalla todeta, että valintani oli nimenomaan oikea, vaikka monien mielestä se oli silloin aikanaan väärä. Vastarannan kiiski, sydämeni ääni, oli kuin olikin oikeassa.

Seuraavat oudot valinnat kaiken suhteen liittyvät siihen, millaista musiikkini nykyisin on. Silloin joskus 2005 en olisi ikinä uskonut, että tulen tulevaisuudessa todellakin sähköistämään täysin kantelesoundini ja tekemään maailman ensimmäisen metallilevyn, jolla kitarat on korvattu täysin sähkökanteleella. Monet ihmiset ovat olleet haltioissaan uudenlaisesta musiikista, mutta kuten arvasin ja tiesin, mussua ja lässyäkin on paljon tullut. Ainakin kieliä on kolkuteltu, reaktio synnytetty, eikä sellaista välimallin "nojaa, on tää ihan jees", mielipidettä ole kuulunut. Se on hyvä. Toiseen suuntaan kumarretaan ja toiseen pyllistetään - sellainen toimii.

Moni on pitänyt minua niin folk-ihmisenä ja monet odotelleet uusista yhtyeitteni tuotoksista entistäkin akustisempaa kamaa. Joku on jopa arvioonkin oikein kirjoittanut, että: "toivottavasti sähköiset instrumentit tiputetaan pois jatkossa". Mielipiteet ovat ihmisten omia mielipiteitä ja sen he saavat pitää, mutta juuri tällaiset huomauttelut aiheuttavat minussa taas tutun vastareaktion: nyt tehdään kaikki ihan päinvastoin kuin muut! Sydämeni ääni huutaa metallia ja sitä sieltä tulee. Nyt on tällainen fiilis ja teen sellaista musiikkia yhtyeitteni kanssa, mitä haluan tehdä. Kukko ei käskien laula, kaikkein vähiten tämä hevikukko.

Tähän oikeastaan liittyy osittain seuraava teko, jonka tein - ihan jokin aika sitten. Möin akustisen kanteleeni, sen jonka aikoinaan vaivalla itselleni tilasin. Moni ihmetteli, miksi helvetissä tein moisen ratkaisun. Moni myös mietti, miksi möin sen alkuperäisellä hinnalla, jolla sen ostinkin. Vastaus liittyy osittain edellisessä kappaleessa kirjoittamiini asioihin. En enää kokenut akustista soitantaa omakseni, enkä ollut täten kyseiseen soittimeen koskenut miltei kahteen vuoteen. Alkoi tuntua siltä, että minun on aika luopua siitä, kääntää taas yksi sivu elämästäni. Hintaa perustelen osin sillä, että minulla oli tarvetta rahalle ja toisaalta myös sillä, että rahan arvo on eri kuin mitä se oli silloin. Tämän ymmärtää jokainen, joka vähänkin on talousmaailman uutisia seurannut. Tähän lisäksi voidaan lisätä soittimeen liittyvä tunnearvo ja se mitä sillä on tehty. Sillä on soitettu kolmella täyspitkällä albumilla, joista esim. Korpiklaanin "Tales Along This Road" on hyvin tunnettu ja arvostettu levy folkmetallistien piirissä.

Rahanahneena paskiaisena olisin itseasiassa voinut juuri kenenkään huomaamatta näillä verukkeilla pyytää tuosta enemmänkin, jopa tuplahinnan, mutta se olisi ollut väärin. Päädyin siihen tulokseen, että on oikein myydä se rahan nykymittapuussa halvemmalla, eli samaan hintaan kuin millä sen ostin. Soitin kun on edelleen hyvässä kunnossa, pysyy vireessä hyvin ja on kestävää tekoa. Minulla oli hyvä soitin kotona, jolla varmasti joku haluaisi soittaa, mutta jolla itse en tee mitään. Halusin antaa sen eteenpäin, koska tiesin, että sillä lienee kyllä käyttöä. Nyt soitin sai hyvän kodin ja olen iloinen siitä.

Nyt moni kysyy, eikö minua harmita yhtään, tunnearvot ja kaikki. Kyllä se kirpaisi ja haikeaksi mielen teki, mutta hyvällä tavalla. Koin vain, että on aika luopua jostain. Muusikot menettävät aina soittimia. Osa varastetaan, osa menee reissulla rikki, osa katoaa jne. Menetys sattuu aina syvälle sydämeen, koska soittimessa asuu soittajan henki. Mutta kun omaehtoisesti luopuu jostain, silloin pystyy elämään itsensä kanssa. Silloin sielu siirtyy toiseen soittimeen, mukanaan se tietty suloinen kaiho ja kaipaus, josta voivat kummuta mitä uskomattomammat upeat kaihertavat laulut tulevaisuudessa. En piittaa nimittäin oikeasti materiasta. Teot ratkaisevat. Ne laulut, jotka olen soittanut kyseisellä soittimella, elävät ikuisesti levyillä, internetin ihmemaassa - ja ennen kaikkea ihmisten mielissä ja muistoissa. Se on jotain, millä on ihan oikeasti väliä.

Monien mielestä valitsin taaskin tahalteen väärään suuntaan johtavan tien aivan tarkoituksella, mutta minä koin juuri sen tien oikeaksi. Sielussani tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä. Joku sanoo minulle, että tein oikein. Ja vielä kun kanteleen ostaja kertoi minulle, että oli himoinnut saman valmistajan tekemää kanteletta jo pitkään nähtyään kuvan soittimestani - ja sitten hän sai juuri sen soittimen. Se tuntui melkein kuin kohtalon johdatukselta, ja silloin sisäinen minäni tiesi, että nyt tein oikean ratkaisun. Kun luopuu jostain itselleen rakkaasta, voi saada tilalle kymmenen kertaa hienompia asioita.

Toisen käsittämättömältä tuntuvan käänteen tein myös ihan jokin aika sitten. En ole siitä liiemmin huudellut muuanne, mutta muuan Suomessa asuva tuottaja on yli vuoden ollut kiinnostunut sähkökantelesoundistani ja musiikistani. Nyt voin hieman paljastaa saloja. Viimeisen vuoden aikana olen ollut viittä vaille levytyssopimusta ja sinkun/albumin julkaisua. Olen tehnyt sellaisen julkaisemattoman biisin, josta voisi oikeasti tullakin jotakin. Sooloprojektini Jyrkäs on se yhtye, jonka tiimoilta tämä kaikki tapahtui. Mitään nimiä en tietenkään ole mihinkään hölmöspäissäni kirjoitellut, koska olen vastarannan kiiski. Sisäinen ääneni käski minun katsoa kortit loppuun ja tehdä sitten valinnat. Ja oikeassa oli. Kävi ilmi, että tuottaja olisi halunnut muuttaa musiikkiani liikaa, mikä ei taas minulle sopinut ensinkään. Kun teen kamaa sukunimelläni varustetulla projektilla, silloin minulla on viimeinen sana. Minulle tarjottiin sopimusta, mutta kieltäydyin. Maassamme on muitakin tuottajia.

Moni ajattelee tässäkin varmaan, että miksi helvetissä tein näin, kun olisi ollut mahdollisuus kenties päästä musiikkia tekemään täyspainoisesti, vaikka linjasta olisi hieman joustanutkin. Se on se, että minä en helvetti soikoon tee kompromisseja oman soolomusiikkini kanssa - sanoi siihän kuka mitä tahansa! Haluan pitää oman linjani ja tehdä musiikkia omalla tavallani. Ja jos hommat käyvät liian vaikeiksi, sitten teen ja tuotan itse musiikkini. DIY - Do It Yourself. Niinhän olen tehnyt tähänkin asti. Rahaa ja mammonaa ei ole vuotanut, mutta ainakin olen saanut tehdä, mitä haluan ja olla onnellinen. Tie on kenties pisempi ja huomattavasti kivisempi, mutta se tuntuu oikeammalta ja rehellisemmältä. Sylkäisin taas tuuleen ja tuuli heitti räät kasvoilleni, mutta olenpahan ainakin taas hieman lähempänä päämääräni.

Ja entäs sitten työt? Edellisessä bloggauksessani kirjoitin paljon työstä ja sen tuottamasta "onnesta". Oma lomani jatkuu yhä edelleen. Olen viimeksi ollut kolme kuukautta täysin lomalla lapsena. Nyt moni käy taas varmasti muussaamaan, että ethän sä elä noin ja että kyllä ihminen rahaa tarvitsee. No varmasti, mutta valinta on minun, ei kenenkään muun. Jos se on jollekin ongelma, se on hänen ongelmansa, ei minun. Minulle tämä loma on todella ollut tarpeen. On ollut aikaa ajatella, puntaroida elämäänsä ja tehdä valintoja. Valita taas monta kertaa "väärin". Sydämeni ääntä olen jälleen kuunnellut ja valinnut taas "väärin". Mutta en ole elämässäni ollut koskaan yhtä onnellinen ja yhtä täynnä elämää kuin nyt! :) Se näkyy kaikessa, kuinka vietän aikaani ihmisten kanssa, millä antaumuksella soitan nykyisin keikoillani ja miten nykyisin jopa ajattelen asioista. Minulle on tämän kesän aikana tapahtunut niin paljon hyviä asioita, että en oikein pysty sitä vielä käsittämään. Olen kymmenen vuotta antanut hyvää ihmisille, mutta tämän kesän aikana olen saanut tuon kaiken hyvän takaisin. Noh, olen tunneihminen, se nyt on selvää, mutta tältä se minusta oikeasti tuntuu.

Viimeisin "väärä" valinta oli se, että päätin pitää välivuoden opiskeluistani. Olin jo pitkään miettinyt tätäkin siirtoa, mutta viimeinen naula arkkuun oli se kun luin jonkun vammailu-uutisen, että nyt taas näitä opiskeluaikoja halutaan supistaa jne. Ihan vain sen takia minä pitkitän opintojani tahalteen vielä parilla vuodella! Junilla on kiire, mulla ei. Todellinen syy on oikeasti kyllä se, että haluan keskittyä nyt musiikkiini ja viedä projektejani kunnolla eteenpäin. En myöskään aio enää jatkaa Itellan kuluttavassa palveluksessa, vaan etsin itselleni työn, joka tukee ambitioitani ja elämääni - ja jossa oikeasti kunnioitetaan ihmisarvoa. Itseasiassa pisteeksi iin päälle meinaan eroan Itellasta heti, jahka olen saanut tämän kirjoitukseni nettiin. Paljon tärkeitä valintoja, jotka saattavat taas joidenkin vanhojen pässinpäiden mielestä olla "väärin", mutta ne ovat itseasiassa oikein.

Opiskelupäätöksestäni kuulin niin ikään toisaalta lähipiiristäni taas samaa tuttua aikansa elänyttä lässytystä ja naksuilua: "Käy ensin ne koulut loppuun, sitten tee mitä haluat!" Enää en ollut kohtelias, koska mitä helvettiä muut luulevat oikeasti tietävänsä elämästäni. Jokaisella on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa, kunhan ei tee mitään pahaa toiselle ihmiselle. Ja lisäksi en ole enää mikään parikymppinen juippi, joka ei "muka tiedä elämästä yhtään mitään". Nyt olen kolmikymppinen aikuinen mies, joka päättää itse elämästään. Ja juuri siksi valitsen elämälleni sen polun, joka olen, johon sydämeni minua käskee - ja joka aivan varmasti monien mielestä on "väärin". Mutta vitut muiden mielipiteistä, kun mulla on omanikin! :D

Tämän kesän aikana on tullut paljon valittua eri tavalla asioita kuin mitä muut saattavat odottaa. Valintojen seuraukset toki näkyvät vasta vuosien päästä, mutta sydämeni kertoo, että nyt on tehty oikein. Onnellisuutta ja hyvää mielenterveyttä ei voi voittaa rahalla. Valitsen mieluummin onnellisuuden ja mielenterveyden. Raha on vain metallia ja paperia. Tai nykybittimaailmassa numeroita näytöllä. Lisäksi näihin tuntemuksiin vaikuttaa myös se, että aikaisemminkin kun olen valinnut "väärin", se on johtanut hienoihin juttuihin ja todella onnellisiin tilanteisiin.

Olen kiertänyt pidempää ja mutkikkaampaa tietä oikosuoran sijaan, mutta juuri tämä vaihtoehto on antanut minulle elämänkokemusta ja ihmistuntemusta, sekä eväitä siihen, missä nyt mennään. Aina ei ole kolhuiltakaan säästytty ja hyvin paljon tyhmiäkin juttuja on tullut tehtyä, sitä en kiellä; ihminenhän minäkin vain olen. Mutta nämä kaikki kuuluvat elämiseen. Joko eletään täysillä tai eletä ensinkään. Kun elää täysillä, on varauduttava myös siihen, että se tuuleen sylkaisty räkä lentää takaisin vaatteille ja kasvoille. Mutta tämä tahalteen "väärään" suuntaan valittu kivinen tie on silti oikea. Se on pidempi tie, mutta sitä kun kulkee niin pääsee sinne onnellisuuden tilaan, jossa kaksi aurinkoa loistavat taivaalla. Ne jotka valitset "oikein", eivät koskaan pääse tänne.

Kehotan lämpimästi kaikkia lukijoita kuuntelemaan sydämen ääntä ja tekemään valinnat sen perusteella, mitä sisin sanoo - vaikka se olisi täysin vastakkaista, mitä muut sanovat. Tai juuri siksi. Se on jokaisen päätös, miten elämänsä käyttää. Toivon, että he käyttävät sen hyvin. Kannattaa oikeasti välillä valita "väärin". Sillä se ei ole väärin, vaan se on oikein! :)

Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it.

-Ferris Bueller

Lopuksi vielä haluan jakaa biisin, joka soi luureista juuri samaan aikaan, kun viimeistelin tätä kirjoitusta. Kannattaa kuunnella sanoituksia. Eivät ehkä koskaan ole iskeneet, koskettaneet ja sopineet niin hyvin tilanteeseeni kuin juuri tällä hetkellä: CMX - Aura.

Työn tekeminen - ja sen autuus

2011-07-15T18:25:00.000-07:00

Yön pimeimpinä tunteina uni ei tule silmään, vaan ajatukset pörräävät päässä. On siis aika hieman purkaa tuntemuksia ja fiiliksiä. Tällä kertaa mieltä askarruttaa niinkin arkinen ja jokapäiväinen asia kuin työ. Se asia, jota jokainen meistä joutuu tekemään elättääkseen itsensä ja perheensä.

Teinipoikana ärsytti aina kun jossain vaiheessa talvea aina tuli sama vakikysymys: "Joko sä oot kesätöitä kattonut?" Tätä esitettiin lähes kaikkien taholta ja kysymystä hoettiin kuin mantrana, asiana, joka tuntui olevan kaikille muille tärkeämpää kuin itselleni. Aivan kuin millään muulla ei olisi ollut väliä. Tämä ärsytti. Tuli suututtua useastikin, mutta kätkin sen vain nyreisiin katseisiin tai vastasin jotain epämääräistä. Tämä aikaansai paheksuvia ilmeitä ja vieläpä huomautuksia, tyyliin: "Muista sitten hakea niitä kesätöitä!" Ikään kuin koko tilanne ei olisi jo ollut tarpeeksi ärsyttävä, nihkeä ja vaivaannuttava, niin siihen piti vielä varuiksi vittuilla päällekin, saada viimeinen sana!

En mene tässä työhistoriaani sen syvällisemmin, koska se ei ole oleellista, ja tokkopa se nyt ketään kiinnostaakaan. Riittäköön se toteamus vain, että aina on töitä löytynyt, kun olen niitä kysynyt ja etsinyt. Ellei mieleistä hommaa, niin ainakin jotain millä elää. On se helpottanut elämää. On voinut ostella levyjä, kirjoja, leffoja, kaljaa, kanteleita, vahvareita ja efektilaitteita, sekä käydä keikoilla, festareilla, ulkomailla, ulkona syömässä jne. Kymmenen vuotta meni hyvin näin. Samaan aikaan sitä aina sivussa tuli opiskeltua, kirjoitettua sanoituksia, tarinoita, tehtyä omaa musiikkia, toteutettua itseään. "Mä teen tätä harrastuspohjalta", ajattelin, enkä oikeastaan sen kummemmin miettinyt asioita.

Kahden viimeisen vuoden aikana aloin ajatella asioita hieman syvemmin. Olen kohta kuusi vuotta elättänyt itseni postinjakana, koska opintotuella ei Suomessa elä. Se on pikemminkin huono vitsi. Opiskelija joutuu tekemään paljon töitä rahoittaakseen elämisensä ja se ylikuormittaa psyykettä - aivan kuin se itse opiskelu ei olisi itsessään jo tarpeeksi. Tämän takia opiskeluni ovat viivästyneet. Tästä nimenomaisesta syystä alkoi työni postinjakajana viimein käydä enemmän kuin hermoille. En mene tässäkään sen syvemmin yksityiskohtiin; jokainen Itellassa työskentelevä postinjakaja tietänee kyllä tasan tarkkaan, mistä puhun. Tähän vielä päälle tämän finanssikriisin nostamat ongelmat, sekä pari todella ankaraa talvea. Vituttaa se vähemmästäkin! Aloin kysellä itseltäni: haluanko oikeasti tehdä tätä paskaa lopun ikäni? Onko tässä touhussa mitään järkeä? Päivä päivältä homma alkoi tuntua enemmän ja enemmän tukahduttavammalta ja raskaammalta: olin aina väsynyt, enkä jaksanut enää töiden jälkeen keskittyä musiikkitouhuihin saati kirjoittamiseen, mikä johti kiukustumiseen. Tästä seurasi taas se, että välillä töissä teki mieli vain haastaa riitaa. Totesin, että tämä ei ole elämää ja aloin miettiä vaihtoehtoja.

Todellinen intohimoni on aina ollut kirjoittaminen ja musiikin tekeminen. Oma taide, vapaus ilmaista itseäni juuri niin kuin haluan. Se on ollut aina pienestä pitäen. Tämän kun sitten innosta piukeana olen joskus kersana erehtynyt sanomaan, niin ihan lähipiiristänikin on tullut sellaista asennevammaista mussua kuin: "Et sä tolla elä!" Vielä parempi oli se kun kirjoitin Conan-henkisiä barbaarikertomuksia, joissa veri lensi ja päitä katkeili, niin tämä kun lipsahti väärässä paikassa, niin heti tuli lässyä: "Kui sä tommosta kirjoitat?" Ja kun aloin kuunnella metallimusiikkia, niin oli taas yllättäen ihan sama laulu kellossa: "Kui sä tommosta kuuntelet?" Noihin en koskaan viitsinyt vastata kohteliaasti. Vammaisiin kysymyksiin vammaiset vastaukset. Minäkään en kysele muilta tyhmiä kysymyksiä, niin miksi muidenkaan pitäisi minulta niitä kysyä?

Suomessa on jo pitkän aikaa ollut tendenssinä se, että oman itsensä toteuttaminen lutataan kehtoon jo alkutekijöihinsä. Ei uskota omaan itseensä, niin silloin ei tuleva sukupolvikaan näin saisi tehdä. Kun naapurin Matti on vain niin hyvä, niin itse ei saa olla hyvä. Painetaan samalla muutkin lokaan ja vähätellään omia saavutuksiaan. Kun on niin hyve olla vaatimaton. Ja auta armias, jos joku hetkenkin uskaltaa iloita jostain saavutuksestaan, jossa ilo on oikeasti ansaittu, niin heti on päästävä tästä huomauttamaan, "ettei ylpisty". Siis terve! Kaaliin mahtuu kansalla katajaisella vain kaksi ääripäätä: joko olla möllötellään kotona, vähätellään omia ja muiden saavutuksia ja varuiksi painetaan lapset ja muutkin pienet matalaksi taikka sitten on kusi herahtanut nuppiin oikein kunnolla ja se on huono asia, koska omista saavutuksistaan iloita ei saa! Minusta siihen väliin mahtuu ihan helvetisti muitakin vaihtoehtoja, joita esim. Suomen ulkopuolella osataan onnistunein tuloksin hyödyntää.

Mutta onneksi on työ, työ ja työ! Se tekee autuaaksi. Se on kovin jätkä/mimmi, joka tekee ihan vitusti töitä! Mitä enemmän, sen parempi. Ja jos teet ylitöitä, niin saat heti hyväksyviä katseita ja vaitonaista päännyökyttelyä. Ja jos vapaa-aikana ja lomallakin jopa tekee töitä, niin pomo tykkää, kun on niin ahkera duunari - eihän niitä lomia oikeasti kukaan kaipaa. Koulut on syytä käydä nopeasti ja heti sieltä samantien työelämään. Mitä nuorempana, sen parempi. Opiskeluhan nyt ei ole tärkeää, sen takia opintotukikin taisi jäädä 80-luvulle, kun muu maailma meni jo eteenpäin. Opiskelijathan kun vain lorvailee, eikä tee mitään. Mutta työ, työ tekijänsä palkitsee! Ja eihän eläkkeellekään kannata liian aikaisin jäädä - mitä vanhemmaksi tekee töitä, sen parempi. Kyllä siinä sitten ehtii kuolla - sen jälkeen enää ei tarvitse tehdä töitä. Velvollisuus yhteiskunnalle on täytetty vasta, kun viimeinenkin kipeä veritippa on ihmisen jaksamisesta imetty.

Näillä ajatuksilla todella moni tuntuu nyky-Suomessa keulivan. Ja samaan aikaan ihmetellään lörppöhuuli pyöreänä sitä, miksi opiskelijoiden valmistuminen pitkittyy, miksi ihmisillä on burnouteja, mielenterveysongelmia, väkivaltaisuutta, alkoholi- ja päihdeongelmia, uupumusta jne. Kummastellaan, miksi ihmiset ovat niin usein saikulla. Kauhistellaan lasten ja nuorten syrjäytymistä ja siitä aiheutuvia ongelmia. Kenellekään ei liene vissiin päähän pälkähtänyt, että tällä työlläkeulimisella ja aikansa eläneillä asenteilla olisi mitään tekemistä asian kanssa? Tai kyllä sen varmaan isotkin pomot tajuavat, mutta siitä vaietaan, ettei muille se tulisi mieleen. Eihän pomoja alaisten hyvinvointi kiinnosta, vaan se, että nämä tekevät vaan ihan siggenä töitä - pääseehän siinä itse samalla keulimaan pomona, vittuilemaan saikullaolijoille, kohottamaan itsetuntoaan ja olemaan tärkeä. Mutta se, että joku ottaa työntekijöiden hyvinvoinnin - tai pikemminkin sen puutteen - esille, se on paha. Se on tabu. Se on asia, josta ei puhuta. Ei ennen kuin omiin muroihin on kustu mahdollisimman paljon ja hirvittävällä paineella! Ei ennen kuin on jo liian myöhäistä.

Minusta nyky-Suomen työlläkeulimismeininki ja siihen liittyvät yritykset kohottaa eläkeikää, vähentää lomia, sekä katkoa opiskelijoilta etuuksia, yms. perseilyt ovat aika sairaita! Tämä meininki on vain lisääntynyt 2000-luvun mittaan ja edellämainitut ongelmat suoraan verrannollisesti niin ikään. Kysyn ihan suoraan, kenen mielestä tämä on onnellinen ja ihana tilanne? Tekeekö se työ oikeasti autuaaksi? Onko tässä kuviossa oikeasti mitään järkeä?

Asenteiden historian ymmärrän sen, että on paljon ihmisiä, jotka ovat eläneet sen ajan kun isänmaata rakennettiin sodan jälkeen. Silloin työn merkitys korostui, kun uudelleenrakennettiin ja siinä sen myötä sitten pikkuhiljaa vaurastuttiin. Se on ymmärrettävää ja se oli olennainen osa sen ajan henkeä. Mutta se oli silloin, nyt on nyt! Aika ja yhteiskunta ovat erilaisia kuin silloin. Ajan on annettu kulua, päivän mennä, toisen tulla. Nyt on vuosi 2011. Kun yhteiskunta noin muuten on päivittänyt itse itsensä tähän aikaan, niin eikö jo olisi korkea aika niiden asenteidenkin muuttua samoin tähän päivään sieltä 50-luvulta, yli puolen vuosisadan takaa?

Olen sen aikaisemminkin sanonut, että ihmisen onnellisuus tulee siitä, että hän pääsee toteuttamaan omaa itseään. Tekemään, mitä haluaa. Minulla se on aina ollut kirjoittaminen ja musiikin tekeminen. Kuten edellä kerroin, sain osakseni tästä paljon mussua ja luttua lapsena ja nuorena. Karaistuin. Päätin oikeasti kostaa nämä loukkaukset ja länkytykset sillä, että jonain päivänä tällä taiteellani vielä elän! Vittu! Pelloton mies on peloton mies. Kun ei ole mitään hävittävää, voi vain voittaa. Tähän mennessä olen jo osittain siinä onnistunut; Teostolta ja Gramexilta tipahtelee aina silloin tällöin vähän rahaa. Se ei minulle riitä. Tavoitteeni on vielä elää ihan täysin omilla kirjoituksillani ja musiikillani. Se ei ole niin omituinen ajatus, kuin miltä se kuulostaa. Jos jotain haluaa mahdollisimman paljon, se toteutuu. Ja pääsee samalla näpäyttämään ja kostamaan niille kaikille, joilla oli silloin ennen jotain nokan koputtamista ja pakollista tarvetta tulla vittuilemaan näistä asioista. Tämä on tavoitteeni ja uskon, että ennemmin tahi myöhemmin vielä siinä onnistun. Ja vaikka suomalainen kovapäisyys, joka on estänyt asenteiden muuttumisen, onkin tässä jarruna, niin sillä samalla saatanan pässinpäisyydellä ne saadaan muuttumaankin, kun väkisteen uidaan vastavirtaan - kun edes yksi mies näyttää esimerkkiä. Läpi harmaan kiven, vai kuis se nyt meni. Periksi ei anneta, perkele!

Loman tärkeys on myös asia, jota on oikeasti syytä korostaa. Lomalla ihmisen psyyke lepää ja lataa voimia uusiin koitoksiin. Ja nyt en puhu sellaisesta lomasta, jolle väkisteen kehitetään ohjelmaa tai jonne otetaan työt mukaan. Työt töissä, lomaillaan lomalla! Niin yksinkertaista se on. Puhun lomasta, jolla ihminen voi vain olla ja rentoutua.

Olen ollut aikuisiälläni vain kolme kertaa kunnon pitkällä, yli kuukauden kestäneellä lomalla, joihin en siis laske mukaan opiskeluja tai pitkäaikaisia sairasteluja. Ensimmäinen oli, kun pääsin armeijasta. Armeija-ajan jälkeen olin työtön, silloin masenti ja vitutti paljon, eli se siitä "lomasta". Toinen oli kun päätin pitkällisen harkinnan jälkeen lopettaa opiskeluni Tarttossa. Siinäkin meni sitten kuukausi ihmetellessä, että mitäs vittua sitä elämältäni oikein haluankaan, eli ei onnellisesti mennyt sekään.

Sen sijaan viimeisin pitkä loma, kaikista pisin, joka on nyt kestänyt minulla aina toukokuun lopusta alkaen tähän päivään saakka, on ollut aikuiselämäni onnellisinta aikaa. Mieli on levännyt, uusia ajatuksia on paljon tullut mieleen, uusia sanoituksia on syntynyt ja paljon käyttökelpoisia ideoita kirjoituksiin, tarinoihin ja biiseihin. Olen lomaillut Unkarissa, käynyt kahdestikin mökillä, käynyt Korkeasaaressa, käynyt uimassa, tavannut ystäviä, käynyt äänittämässä, soittanut keikkoja, katsellut bändejä, juonut kaljaa, kirjoittanut, ajatellut, makoillut rannalla ja köllinyt riippukeinussa kaikessa rauhassa auringon lämmitellessä minua. Se on se tunne, jolloin kaikki murheet ja ikävät asiat ovat todella kaukana ja ihmisen on hyvä olla. Silloin akut latautuvat ja ihminen jaksaa paremmin niin töissä kuin opiskeluissakin. Tämän fiiliksen haluaisin kaikille muillekin, ihan sillä, että se oikeasti auttaa ja se näkyy myös ihmissuhteissa, luovuudessa ja ylipäätään kaikessa mitä tekee. Kun mieli on virkeä, se jälki myös näkyy silloinkin, kun palataan töihin. Työnantajat vain harvemmin tätä haluavat huomioida.

Aikomukseni on vähä vähältä irroittautua Itellan palveluksesta. Työhakemuksia olen täyttänyt loman alusta lähtien joka päivä uusiin paikkoihin ja niitä lähetellään edelleenkin. Haen sellaisiin hommiin, jotka oikeasti tukisivat musiikkitouhujani, sekä kirjoittamisharrastustani. Työtä ei tarvitse olla paljon, vain sen verran, että sillä tulee siedettävästi toimeen, että pystyn maksamaan laskut ja vuokran, sekä saamaan hieman voita leivän päälle. Musiikkiproggisteni määrä on vain lisääntymään päin ja sellainen kutina on, että kyllä tässä jotain vielä tapahtuu, kun entistä useammat tahot ovat osoittaneet kiinnostusta sähkökantelemetallisoundiani kohtaan. Opiskelut ovat olleet jo pitkään on hold -tilassa, joten olen pitkään jo harkinnut välivuoden pitämistä. Siinä olisi sitten aikaa keskittyä täyspainoisesti omien proggisten eteenpäinviemiseen sekä tehdä töitä vain sen verran, mitä on ihan pakko. Tällä hetkellä tuntuu, että monikin asia alkaa loksahdella paikoilleen ja jotain mukavaa on vielä tulossa. Kun jaksaa uskoa ja yrittää, olla positiivinen kaikessa mitä tekee, on aina toivoa. Jos on tahtoa tarpeeksi, löytyy aina keinot. Muutenhan tässä elämässä ei olisi mitään järkeä.

Työ ei tee onnelliseksi, vaan se, että toteuttaa itseään ja tekee mitä haluaa. :)

Kauhua Turengin syömmessä

2011-03-05T06:12:00.000-08:00

Aikaisemmassa kirjoituksessani vihjasin, että kirjoitan paraikaa kauhuromaania. Lienen sen aikaisemmin muutenkin muissakin yhteyksissä paljastanut, kenties vahingossa, kenties tarkoituksella. En muista. Olen kuitenkin ollut vaitonainen romaanini sisällön suhteen pitkän aikaa. Kirjoitan nyt viidennettä versiota aiheesta ja koska stoori itsessään on nyt aika pitkällä, koin tarpeelliseksi hieman kertoa aiheesta enemmän.

Kauhuromaanini sijoittuu 90-luvun lopulle, Turenkiin. Se on tarinaltaan oikeastaan sekoitus kauhuromaania, nuortenromaania, sekä tummaa fantasiaa, jossa on ripaus dekkarin ainesta mukana. Tätä kaikkea höystetään suomalais-ugrilaisilla myyteillä, psykedeelisillä unilla ja aidolla suomalaisella hulluudella. Isoja vaikuttajia ovat olleet arvostamani suomalaiset kauhukirjailijat Boris Hurtta, Kari Nenonen ja S. Albert Kivinen.

Juonesta ei ehkä kannata sanoa paljoakaan. Siinä mennään aika lailla unien ja mytologian puitteissa, jotka risteävät oudollakin tavalla karuakin karumman arkitodellisuuden kanssa. Siinä sivutaan myös suomalaisen elämänmenon taustalla olevia ongelmia, jotka olivat paljon esillä jo 90-luvulla, mutta jotka ovat oikeastaan vain pahentuneet 2000-luvun edetessä eteenpäin. Tyyliltään meno on kunnon noiria: aina on mustaa ja synkkää, tumma syksy ja pimeä talvi ovat taustana. Sisätiloissa verhot ovat aina kiinni ja kaihtimet suljettu ikkunoista. Valoiksi riittää joko hämärä tunnelmalamppu tai vain kynttilänvalo. Ihmiskohtalot kietoutuvat suurempien voimien puitteisiin. Kaiken taustalla sykkii kuitenkin mustaakin tummempi huumori ja tietty hyvinkin nälkäinen elämänjano, joka kaikkia kokijoita jotenkin ohjaa eteenpäin. Niin hyvässä kuin pahassa. Miehistä perusviihdettä, kuten seksiä ja väkivaltaa ei luonnollisestikaan ole myöskään tarinastani unohdettu! ;)

Tarinan ainekset ja päähenkilöt minulla oli mielessäni jo oikeastaan ihan 2000-luvun alussa. Ensimmäinen luonnos henkilöistä, jopa ensimmäinen tarinatapailu tapahtui jo niinkin aikaisin kuin vuonna 2001, heti armeijasta päästyäni. Silloin varsinainen ongelma oli oikeastaan se, että olin vielä niin kovin nuori, enkä ollut paljoa kokenut elämässäni. En siis osannut oikein kirjoittaa tarinani henkilöiden näkökulmasta uskottavasti, koska en tuntenut senkaltaisia ihmisiä kunnolla, ja oma elämänkokemukseni oli näin kiltisti sanottuna ihan vitun mitätön. Toinen ongelma oli se, että minulla ei ollut varsinaista kunnon juonta. Hahmot olivat hyvät, mutta tapahtumat sinkoilivat eri suuntiin, eikä varsinaista alkua ja loppua oikeastaan ollut. Tapahtumapaikkana Turenki tai Turengin kaltainen pikkukylä oli ollut selviö jo pidemmän aikaa, mutta omista Turenki-vuosista oli liian vähän kulunut aikaa - olinhan tuolloin vasta muuttanut sieltä pois. Taustalla oli kipeitäkin asioita ja haudattuja muistoja, joita en vielä halunnut kertoa, tai en edes kyennytkään tuomaan esille vielä tuolloin. Niinpä hautasin tämän aiheen moneksi vuodeksi, mutta jätin kipinän silti sykkimään.

Meni monta vuotta. En tiedä oliko ensimmäinen tarinatapailuni ennakoiva, vai toteutanko sitten vain kaiken, minkä yksinkertaisesti "päätän", mutta sinä aikana tapasin oikeasti sellaisia henkilöitä, joita on tarinassani ja koin paljon eri puolilla Suomea ja maailmaa. Yritin kirjoittaa toisenlaisia tarinoita välillä, mutta ne vain jotenkin tyssäsivät. Jossain vaiheessa mietin, että onko minusta kirjoittajaksi ensikään. Koin itseni enemmän laululyyrikoksi. Mutta sisälläni palaa tarinankertojan tuli ja se mitä aivoissani liikkui, oli saatava ulos. Muuten tulen hulluksi.

Sitten tapahtui kaksi asiaa melkolailla putkeen. Kävin elokuvissa keskiyöllä katsomassa elokuvan "Kauna", sen jenkkiversion. Olen vannoutunut kauhuelokuvien ystävä ja rakastan todella paljon kyseistä taidemuotoa. Olen siinä jo sen verran kouliintunut, että vain harva elokuva oikeasti onnistuu nykyisin kunnolla säikäyttämään tahi edes pelottamaan. "Kauna" oli toinen näistä elokuvista elämässäni, jonka jälkeen oikeasti pelkäsin lähes kuset housuissa omaa varjoanikin pidemmän aikaa. Syy ei ole niinkään tarinassa tahi edes erikoisefekteissä, vaan siinä, että ko. elokuvassa on sellaisia juttuja, detaljeja ja yksittäisiä pieniä kohtauksia jommoisia olen itse nähnyt tahi kokenut pahimmissa painajaisissani. Ei liene tarpeen mennä tämän syvällisemmin yksityiskohtiin. Siitä sain kuitenkin hyvin vahvan sähköiskun mieleeni kunnon kauhutarinalle. Kauhukirjailijahan saa rahaa siitä, että pelottelee muita, mutta kaiken taustalla on se, että hän kirjoittaa asioista, joita hän itse pelkää. Kun kohtaa pelkonsa, saa sen käsiteltyä pois itsestään ja tämän jälkeen se ei kenties enää pelota. Näin ainakin itse ajattelen.

Kipinästä sain aikaan helvetin hyvän sanoitusaiheen, johon löytyi suomalaisesta mytologiasta hieno vastine. Kyseinen sanoitus päätyi Korpiklaanille "Tervaskanto" -levylle. En kerro vielä tässä, mikä tuo ko. biisi on, koska se spoilaa aika paljon itse tarinastani. Mutta joku Sherlock voi toki analysoida levylle kirjoittamani tekstit, jos välttämättä haluaa etsiä. Siitä sain uuden idean. Mitäpä jos tämä sama tapahtuisikin pienessä kylässä, Suomessa? Turengissa? Mitä siitä seuraisi?

Tämä yllättävä käänne toi aikaisemman tarinanaihioni heti esille ja yhdistin näihin vanhoihin hahmoihin ja ideoihin juonen aiheen ideani pohjalta ja silloin alkoi tapahtua. Ajankohdaksi valikoitui 90-luvun loppu ihan sen takia, että olen itse elänyt tuon ajan Turengissa ja muistan vielä hyvinkin tarkkaan mikä meininki oli silloin, millainen teknologia tuolloin oli yms. yksityiskohdat. Se tuo mielestäni uskottavuutta, kun voi yliluonnollisuuksia sisältävään kauhutarinaankin kirjoittaa jotain minkä on itse kokenut ja mistä oikeasti tietää, kun miljöö, ajankohdan muistot yms. ovat aitoja.

Ensimmäisen version tarinasta kirjoitin, kun olimme Unkarissa vaihdossa avovaimoni kanssa lukuvuonna 2008-2009. Samaan aikaan kirjoitin myös runokokoelmaani, jota en julkaissut, mutta josta olen tekstejä esim. Tevana 3:n sanoituksiin kaivanut. Ne liittyvät osin tarinaan ja osin samoihin fiiliksiin. Aloin kuunnella uudestaan black ja dark metalia, kaivaakseni 90-luvun ja päähenkilöideni mielenmaailman oikein kunnolla esille. Sain kaivettua muistoja esille ja koska nyt oli jo elämänkokemustakin taustalla - ja Turenki-vuosista oli jo aikaa paljon kulunut, aihe tuntui hyvältä käydä käsiksi. Nyt siihen alkoi vieläpä suodattua myös nostalgiaakin mukaan! :)

Olen sen jälkeen kirjoittanut tarinaa moneen otteeseen aina uudestaan ja uudestaan, virheitä karsien, huonoja kohtia poistaen, uusia lisäten. Olen kokeillut erilaisia lähestymistapoja, uusia näkökulmia ja erilaisia kirjoitustyylejä. Kun olin päässyt kolmanteen versioon, annoin homman ekaa kertaa luettavaksi ja sain tosi hyvää palautetta, minkä jälkeen tarinassa henkilöt muuttuivat paljon vahvemmiksi ja toimivammiksi.

Sitten sain palautetta neljännen kirjoituskerran jälkeen. Tällä kertaa tuli todella lahjomaton palaute ja muutenkin pidin viime vuoden lopusta helmikuun loppuun lähes kahden kuukauden tauon, jona aikana pyrin unohtamaan kaiken kirjoittamani täysin. Kun taas avasin tekstit uudestaan, huomasin palautteen olleen monessakin mielessä oikeaa ja myös sen, että löysin sieltä itse vaikka mitä juttuja, jotka tuntuivat tyhmiltä, kliseisiltä ja naiiveiltakin. Niinpä kirjoitan nyt viidettä versiota, josta on arviolta vajaa 1/3 kirjoitettuna. Paljon olen poistanut tarinasta turhaa pois, mutta sinne on tullut toisaalta yhtä paljon lisää tilalle, pieniä yksittäisiä juttuja sinne tänne, jotka syventävät tarinaa ja niiden hahmoja. Kaikkien näiden uudistusten myötä monet ongelmat poistuivat sieltä kuin itsestään, sisäinen logiikka parani huomattavasti, itse tarina timmiytyi ja ruuvia sain kiristettyä paljon piukemmalle - ja jopa kokonaan täysin uusi lisätasokin tarinaan tuli viimeisimpien muokkausten myötä! Luulin, että tarina on jo niin pitkällä, että tätä ei enää isommin tarvitse muokata, kunhan vain pahimmat kömmähdykset saa sieltä pois, niin senkin jälkeen vielä koko touhuun tuli arvaamaton lisätaso. Nyt ollaan vahvalla pohjalla.

Olen tänään puuskassa uudelleenkirjoittanut noin 20 sivua, mikä on todella paljon, kun huomioi tavanomaisen tahtini, joka on noin 5 sivua päivässä. Nyt on ollut hyvä flow tämän kanssa. Kirjoittaminen on todella koukuttavaa ja viime päivinä minun on ollut pakko joka päivä edes vähän saada vietyä tarinaa eteenpäin. Tämä on oikeasti parhainta ja tajuntaalaajentavinta huumetta mitä on: oman mielen sanoilla ja fiiliksillä leikittely ja niiden tuottaminen paperille (tai oikeamminkin tietokoneen näytölle). Se vieläpä palkitsee tekijänsä. Voi olla rehellisesti onnellinen ja iloinen aikaansaannoksistaan.

Tavoite on, että kun tarina on tarpeeksi hyvässä kuosissa, se lähtee kustantajille. Tämä on oikeasti pakko saada julkaistua, tavalla tai toisella. Itse uskon omaan tarinaani ja uskon, että monet ystävistäni pitävät siitä. Lisäksi uskon, että sillä on tavallaan jotain sanottavaakin ihmisille, vaikka viihteeksi sen etupäässä olenkin tarkoittanut. Ja ennen kaikkea uskon, että siitä saavat paljon irti hyvän suomalaisen kauhun ja kansanperinteen ystävät! Myös metallimusiikin kuuntelijat löytävät sieltä yllättäviäkin yksityiskohtia ja heitä noin muutenkin tarinassa hemmotellaan. Uskon, että tarinani on myös heille.

Nyt olen sen verran iloinen tarinastani, että vaikka olenkin hieman kipeä, olen ansainnut mielestäni pari olutta! Alkoholihan tunnetusti sitäpaitsi tappaa bakteerit. Vaikka juonipaljastukset nyt jäivätkin vähän minimiin, niin annetaan muutamat musiikilliset täkyt, jotka ovat soineet paljonkin tarinaa kirjoitettaessa. Soundtrackinä toimikoon siis Darkthronen kaikki levyt Panzerfaustiin saakka, Burzumin ysärilevyt, Isengardin koko tuotanto, Storm, Satyriconin "Dark Medieval Times" ja "Shadowthrone" -levyt, Amorphiksen tuotanto Elegyyn saakka, Mana Manan "Totuus palaa" -levy, CMX:n koko ysärituotanto, Kauko Röyhkän ysärituotanto, Children of Bodomin "Something Wild!" levy ja Darkwoods My Betrothedin koko tuotanto. Mennään näillä!

Kolmenkympin villitys

2011-02-14T12:23:00.000-08:00

Viime lauantaina käsähti kolmekymmentä vuotta ikämittariin. Sen kunniaksi ajattelin hieman kertoilla tänne ajatuksiani. Se on jo pitkä aika mikä on tullut elettyä, vaikka toisaalta olen vielä kovin nuori ja paljon on yhä kokematta. Yhtäkaikki - yksi elämän etappi on jälleen kerran saavutettu ja siksi koen tarpeelliseksi hieman purkaa sydäntäni.

Ymmärtääksemme, kuinka paljon asioita voi tapahtua yhdelle ihmiselle kymmenenkin vuoden sisällä, lienee syytä tehdä pieni aikamatka. Palatkaamme siis ajassa taaksepäin kymmenen vuotta, vuoteen 2001. Helmikuuhun. Aloittakaamme muistelus sieltä.

Vuonna 2001 helmikuussa olen juuri täyttänyt 20 vuotta. Siitä on noin puolitoista kuukautta kulunut, kun olen päässyt armeijasta, jota vihasin. Se vei puoli vuotta hukkaan bänditoiminnasta. Olen viettänyt kuukauden työttömänä. Olen töissä Videonauhoitukset Ky:ssä kuvausapulaisena, mutta työtehtäväni koostuu lähinnä kahvinjuomisesta ja videoiden kopioimisesta, sekä välttämättömistä siivousnakeista. Onneksi meno on kuitenkin rentoa. Asun vielä äitini luona Turengissa, mutta tiedän, että parin viikon kuluttua tullaan muuttamaan Hämeenlinnaan, mikä kangastelee mielessä isona ajatuksena, kun tietää, että pääsee pois pikkukylän ahtaista kuvioista toteuttamaan itseään suureen maailmaan. Olen sinkku. Olen ahdistunut. Kirjoitan paljon runoja ja tarinoita, mutta yksikään niistä ei ole hyvä, koska en ole elänyt elämää tarpeeksi. Ja vaikka yritänkin purkaa raskaimpia tuntojani, en ole vielä tiennyt kaikkea mitä elämä voi tarjota. Eikä kuvittelemalla saa mitenkään sellaista kuvausta, mitä oikea elämä voi antaa kertoakseen. Olen kohtuullisen kokematon ihmissuhteissa, mutta sellainenkin toki kiva olisi; elämänkumppani vierellä olisi paljon parempi asia kuin olla yksin. Tämä siitäkin huolimatta, että näen ihmisen sairaana olentona ja suhtaudun moneenkin asiaan kovin nihilistisesti.

Minulla on bändi nimeltä VMMA. Emme ole julkaisseet vielä mitään, vaikka keikkoja toki olemmekin tehneet. Mielessä siintää kuitenkin halu päästä tekemään ensimmäinen demo, edes jonkinlainen. Jos ei hyvä, niin sentään edes jonkinlainen, että olisi edes jotain, mitä tarjota. En osaa kunnolla laulaa, vaikka olen yhtyeen laulaja. En osaa myöskään soittaa mitään instrumenttia, vaikka halua olisi säveltää. Mieli mielii maailmalle. Haluan kiertää Keski- ja Itä-Euroopassa ja nähdä sen historialliset kaupungit, Tarton, Budapestin, Krakovan, Prahan, Wienin, Bratislavan jne. Haluan opetella soittamaan jotain instrumenttia. Päätän jossain vaiheessa, että jonain päivänä teen vielä itse oikean omakustannelevyn, täyspitkän CD:n. Haluan kirjoittaa toimivia sanoituksia ja haluan, että ne kelpaisivat myös muillekin kuin omalle yhtyeelle. En vielä tiedä, mitä opiskella, mielessä siintää halu lukea kirjallisuutta tai viestintää, tai sitten folkloristiikkaa. En koe itseäni kielellisesti lahjakkaasti, koska lukiossa kielet nyt menivät miten menivät. Sen tiedän, että pystyn kyllä ilmaisemaan itseäni, jos tilaisuus sille annetaan.

Nämä ovat vain pieniä unelmia, joita minulla tuolloin on. Tulevaisuuden epävarmuus ahdistaa, mutta toisaalta, koska olen optimisti, näen sen myös toiveikkaana. Olenhan sentään nuori ja elämä on vielä edessä. On paljon unelmia, jotka vain odottavat toteuttajaansa. Päätän, että teen niistä totta. Tai ainakin kaadun yrittäessäni. Haluan elää elämäni täysillä, sillä muuten se menee hukkaan, jos en tee mitään unelmilleni. En viitsi kertoa haaveistani ihmisille, koska tiedän, että niistä tulisi vain sanomista, turhaa riitaa ja Turengin ahdasmielisessä meiningissä kaikki lytättäisiin kumminkin maahan. Tiedän, että vain suuttuisin ja vieraantuisin enemmän muista ihmisistä. Toisaalta ajatuskin moisesta kuviosta nostattaa sellaisen vimman, raivon ja pauhun mieleen, että päätän kahta kauheammin tavoitella näitä asioita. Minä, vittu, näytän ihmisille! Olen nuori, ahdistunut, eikä minulla ole mitään muuta kuin voitettavaa! Perkele!

Siirretään aikakoneella sitten eteenpäin nykyhetkeen ja tarkastellaan, mitä on tapahtunut. Toteutuivatko unelmani, vai jäivätkö ne vain pelkiksi mielensisäisiksi aivopieruiksi, kuvitteluksi ja itse itselleen sanotuiksi paskapuheiksi? Otetaan selvää ja puretaan kuvio pala palalta.

Asun Helsingissä ja opiskelen fennougristiikkaa, aihetta, joka on aina jossain mielen pohjukassa kiinnostanut. Osaan viroa, unkaria ja pohjoissaamea, sekä olen tutustunut muihinkin sukukieliin, vaikka lukiossa vielä uskoin, ettei minulla ole kielipäätä. Yliopisto-opiskelut tosin ovat hidastuneet muiden aktiviteettien, kuten töiden ja musiikkikuvioiden tähden, mutta valittamista ei ole. Valmistumispaine kyllä ahdistaa, koska aikarajat puskevat kovasti vastaan ja jotain olisi sen suhteen tehtävä, että edes se kandi saataisiin pihalle. Tarvitsisin ainakin pari vuotta vielä lisää aikaa. Muistan nuoruudessani ajatelleeni, että Helsinki on iso kaupunki ja että siellä on liikaa ihmisiä ja että ahdistuisin siellä asuessa. Nämä ajatukset ovat karisseet jo aikoja sitten elämänkokemuksen myötä ja nyt koen, että Helsinki on lopulta aika pieni kylä, kun verrataan muuhun maailmaan. Mutta täällä on hyvä elää, koska kaikki mitä tarvitsen on kuitenkin lähellä ja silti minulla on oma rauha, koska en asu aivan keskustassa. Ja toisin kuin esim. kymmenen vuotta sitten Turengissa, täällä minua eivät kaikki tunne. Saan mennä, tulla, tehdä mitä haluan ja toteuttaa itseäni kaikessa rauhassa.

Minulla on avovaimo, jota rakastan yli kaiken ja jonka kanssa olen ollut neljä vuotta kihloissa ja viisi vuotta yhdessä. Meillä on selkeät tulevaisuudensuunnitelmat. Hän ymmärtää minua ja joskus kovinkin mutkikasta, vaikeatakin luonnettani. Minulla on hyvä olla. Minulla on paljon ystäviä ja paljon kavereita ympäri maailmaa. Näkemykseni ihmisluonteesta ei ole enää niin mustavalkoinen kuin mitä se oli kymmenen vuotta sitten, vaan se on syventynyt. Mielestäni ihminen on siltikin kovin vastenmielinen olento, ajatellen mitä kaikkea pahaa ihminen toiselle tekee. Mutta silti ihmisluonteessa ja -elämässä on paljon hyvää ja paljon kaunistakin katseltavaa. Sitä kannattaa varjella ja ellei muuten, niin ainakin itse pyrkiä toteuttamaan elämässään, miten parhaaksi näkee - vaikka samalla visusti pitääkin mielessä myös sen toisenkin puolen.

Mennäänpä sitten yhtyekuvioihin. Mitä on tapahtunut? Olenko onnistunut julkaisemaan sen omakustanteeni? Entä kelpaavatko sanoitukseni muillekin kuin omille bändeilleni? Entä osaanko jo laulaa ja pysyykö mikään soitin kädessäni? Katsotaanpas.

Jos lyhyet soittovierailut lasketaan siinä samassa kuin täyden levyn mittaiset soitannat, olen tähän mennessä soittanut ja laulanut kolmella demolla ja viidellä täyspitkällä levyllä, joista kaksi on ollut oman yhtyeeni omakustanteisia levyjä. Yhden levyn sijaan olen olenkin julkaissut kaksi, Poropetran "Sinihirwen" vuonna 2007 ja Tevana 3:n "Mieron tiellä" -albumin aivan tässä syntymäpäivänäni, pari päivää sitten. Ja jos omia projekteja ei lasketa mukaan, niin olen sanoittanut viidelle eri Korpiklaanin levylle ja yhdelle Auringon haudan levylle. Näiden lisäksi olen vieraillut useiden yhtyeiden keikoillakin, merkittävimmistä mainittakoon nyt vaikka Korpiklaani, Metsatöll, Mezítláb ja Sarcofagus. Näiden lisäksi olen ollut mukana useissa muissakin kokoonpanoissa ja projekteissa, sekä Kalevala Matrix! -näyttelyssä hevi-Väinämöisenä.

Ja mitä soittopuoleen tulee, niin kanteletta olen oppinut soittamaan tämän kuluneen vuosikymmenen aikana. Ensin se lähti viisikielisestä kanteleesta ja sitten siitä on vähin erin nyt siirrytty näihin 12- ja 15-kielisiin sähkökanteleisiin. Pyrin tietoisesti uudistamaan kantelekulttuuria ja tekemään sen puitteissa asioita, joita ei aikaisemmin ole tehty. En väitä olevani teknisesti mikään hyvä saati erikoinen soittaja, mutta ainakin pystyn tekemään omia kappaleitani ja ilmaisemaan soittimella itseäni ja ainakin luomaan jotain itseni näköistä. Se riittää minulle. Laulaa en edelleenkään osaa, mutta olen sentään oppinut jonkin verran kurkkulaulua ja treenaan laulutekniikkaa usein joka päivä. Ja koska ulosantini on parhaimmillaan huudon ja rähjäämisen puolella, keuhkoissa on paljon tilaa ja syljen säkeitä kovemmalla voimalla kuin koskaan aikaisemmin. Sillä tavalla saa parahitemmin purettua vihan ja ahdistuksen tunteet pois mielestä. Näiden lisäksi jossain määrin hallussa ovat myös etniset perkussiosoittimet, kuten djembe ja bongot.

Maailmaa olen nähnyt aivan erilaisessa mittakaavassa kuin kymmenen vuotta sitten. Olen asunutkin ulkomailla. Olen asunut Tartossa, Virossa sekä ollut vaihdossa vuoden Budapestissä, Unkarissa. Lisäksi olen reppureissannut Keski- ja Itä-Euroopassa ja nähnyt kaikki edellä luettelemani kaupungit. Maailmassa on paljon toisin kuin koto-Suomessa, osa paremmin, osa huonommin. Sen valossa osaan paljon paremmin nähdä, mitkä asiat Suomessa oikeasti toimivat ja mitkä eivät. Virossa viettämäni aika oli lisäksi sen verran syväänjuurtunut, että jonkin aikaa kykenin kokemaan Suomen ulkomaalaisen näkökulmasta, mikä oli mielenkiintoinen kokemus. Eräänlainen käänteinen kulttuurishokki siis. Pyrin koko ajan ylläpitämään tuntemustani maailmasta ja niinpä joka vuosi on ainakin vähintään kerran päästävä pois Suomesta ainakin edes hetkeksi. Silloin osaan kaikista parhaiten nähdä asioita oikeasti realistisesti ja hieman toisestakin vinkkelistä. Pelkkä kotona möllöttäminen ja telkkarin katselu ei ole elämää - se pitää kokea itse!

Tässä välissä on aika vetää lankoja hieman yhteen ja tehdä johtopäätöksiä. Jos joku olisi silloin kymmenen vuotta sitten tullut tulevaisuudesta tyköni ja kertonut minulle kaiken, mitä olen nyt tähän kertonut, en olisi uskonut. Näin kuitenkin kävi ja olen toteuttanut unelmani. Olen jopa toteuttanut enemmänkin kuin ne, monissakin asioissa on käynyt paljon paremmin kuin uskalsin ikikuunaan ajatellakaan. Elämänkokemusta on lyhyessä ajassa karttunut paljon, on ollut hyviä kausia ja huonoja aikoja, iloja, suruja, onnistumisia, epätoivoa, kiihkoa ja silmitöntä onnistumisen tunnetta. Elämääni on mahtunut paljon. Se on ottanut paljon, mutta paljon se on myös antanutkin. Se valaa uutta uskoa sydämeeni ja siihen, että jatkossa voidaan elää elämä yhtä täyspainoisesti kuin tähänkin mennessä. Olenhan vasta kolmekymppinen, viriili nuori mies, jolla on vielä paljon annettavaa maailmalle!

Joten heitetäänpä tähän loppuun nyt sitten täkyiksi ja tavoitteiksi muutamia asioita, jotka ovat tällä hetkellä unelmiani. Asioita, jotka tällä hetkellä kangastelevat mielessä. Asioita, joiden suhteen haluan onnistua elämässäni.

Haluan julkaista lisää levyjä ja kirjoittaa lisää hyviä sanoituksia niin omille yhtyeilleni, Korpiklaanille kuin muillekin yhtyeille. Osaan kirjoittaa myös muullakin tavalla kuin kalevalamittaisesti ja eri aiheista, en ainoastaan kansanperinnejohdannaisista. Haluan laajentaa rajojani yhä kauemmas, ottaa uusia genrejä haltuun ja kokeilla uusia juttuja uusien, erityyppisten yhtyeiden kanssa. Ja toisaalta haluan myös vankentaa kaikkia nykyisiä yhtyeitäni, Tevana 3:sta, Jyrkästä ja Poropetraa. Haluan niille myös kunnon levytyssopimuksen ja jakelun maailmalle, mutta haluan myös kaiken taiteellisen vapauden ja halun tehdä täysin itseni näköistä kamaa säilyvän minulla, sillä se on asia, josta en aio tinkiä. Aion vastaisuudessakin tehdä omani näköistä musiikkia, enkä sellaista kuin mitä muut haluaisivat minun tekevän.

Joka vuosikymmen pitää ottaa haltuun uusi soitin. Isäni basistigeeni puskee pintaan, eli ajattelin ostaa itselleni basson ja opetella soittamaan sitä. Ei minun tarvitsisi hyvä basisti olla. Kunhan omiin biiseihin tulisi vain jotain laineja mieleen, joiden pohjalta varsinainen basisti voisi sitten paremmin sovittaa kuviot. Voisin hyvin olla basisti ja laulaja HC-punk -yhtyeessä, jossa ei tarvitsisikaan maailman paras soittotaito olla, mutta asennetta, tulta, vihaa ja tappuraa senkin edestä. Basso on vahvasti rytmisoitin ja koska koen ajattelevani enemmän rytmin kuin melodian kautta, siitä varmaan olisi apua paljon enemmän biisienkin teossa, jos edes jotenkin osaisi soittaa bassoa. Ja sitäpaitsi kaikki cooleimmat tyypit suosikkibändeissäni ovat olleet nimenomaan basisteja, mm. Steve Harris, Lemmy Kilminster, Geezer Butler, Cliff Burton, Jack Bruce, Phil Lynott, Gene Simmons, Joey DeMaio jne. Minulla on jo isäni bassovahvistin ja efektilaitteita. Enää pitää vain ostaa se basso ja opetella soittamaan sitä. Ensialkuun minulle riittää ihan halpa ja käytettykin peli, että saadaan perusasiat kuntoon. Katsellaan siitä sitten, mihin hommat kehittyy.

Haluan julkaista romaanin. Tällä hetkellä ensimmäinen kunnon romaanikäsikirjoitukseni on jo siinä vaiheessa, että siitä pitää vain ns. kirjoittaa paskat kohdat veke. Toivon, että se julkaistaisiin. Se on kauhua ja yhdistelee nuorisoromaania, suomalais-ugrilaisia myyttejä, metallimusiikkia ja on mielenmaailmaltaan kunnon noiria: aina on yö, ja päivätkin raahustavat harmaina ja synkkinä läpi syksyn ja talven. Mielessä siintää sille jo jatkoa ja pariin muuhunkin tarinaan on ideanaihioita. Haluan kirjoittaa enemmän ja saada julkaistua kirjoituksiani, fantasiaa, scifiä ja kauhua. Edes sen yhden romaanin verran.

Haluan julkaista myös runokokoelman, koska uskon, että sillä saralla on kanssa paljon annettavaa. Kerran jo koitin sitä, mutta huomasin olevani vielä kovin lapsenkengissä sen suhteen, joten annetaan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, kokemuksen karttua. Kyllä sen tiimoilta varmasti vielä jotain kuullaan ja koko ajan uusia ideoita tulee näihinkin ajatuksiin.

Haluan matkustaa enemmän. Haluan vierailla toisella puolella maapalloa. Japani, Kiina, Mongolia, Indonesia ja Australia houkuttaisivat kovin. Toisaalta myös Brasilia, Jamaika ja Kuuba houkuttaisivat. Ja New York. Maailmassa on paljon nähtävää ja koettavaa. Aikaa matkustelulle ja näiden paikkojen kokemiselle on vain jossain vaiheessa otettava. Ainakin edes joissain näissä paikoissa aion käydä seuraavan kymmenen vuoden sisään, jos nyt en sentään kaikissa.

Haluan taloudellisen vakauden elämääni ilman, että joudun tinkimään unelmistani, musiikinteostani, luovista projekteistani ja muista. Tämä tulee olemaan hankalin tavoite. Mutta koska olen tähänkin mennessä onnistunut elämässäni kuitenkin kohtalaisesti, uskon, ettei tämäkään tavoite lie minulle mahdoton. Oikeanlainen työpaikka, joka tukisi opiskeluja, musiikintekoa, kirjoittamista ja joka sopisi paremmin luonteelleni, joka ei ole tottunut siihen perinteiseen 8h. päivässä duunia -meininkiin, olisi kyllä enemmän kuin jees. Saas nähdä, miten tämän etsinnän kanssa käy.

Noin. Nyt on annettu itselle tavoitteita ja haasteita seuraavalle vuosikymmenelle! Nyt aseenani on kuitenkin sentään elämänkokemus, jota ei liioin ollut silloin kymmenen vuotta sitten. Sen perusteella voin sanoa vain sen, että kannattaa tehdä kaikki asiat, joita haluaa tehdä ja elää unelmansa. Se on lopulta niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Liian useinhan ihminen hylkää unelmansa joko ulkoisen painostuksen tai uskonpuutteen vuoksi, keksimällä itselleen mutkuja ja eikuja, sanalla sanoen tekosyitä itse itselleen, miksei voisi jotain unelmaansa saattaa todeksi. Kun voittaa itsensä sen suhteen, on kaikki mahdollista. Jos jaksaa vain uskoa unelmiinsa, olla aktiivinen ja päättäväinen, niin kaikki on mahdollista. Ja siinä piilee ihmisen onnellisuus. Jos ihminen elää täysillä ja toteuttaa unelmiaan, hän on onnellinen. Jos hän vain patoo niitä mielessään ja tekee niin kuin muut haluavat, hän pettää itseään ja onneton. Tähän ansaan ei kannata langeta, ja jos lankeaakin, niin sieltä kannattaa taistella ylös niin nopeasti kuin suinkin. Toki ihmisten unelmat vaihtelevat paljonkin, mutta näin olen omalla kohdallani asian mieltänyt ja sen perusteella elämää hahmottanut. Unelmat ovat toteuttamistaan varten!

Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä, miten tässä on onnistuttu! :P

Minä elän!

2011-01-24T21:19:00.000-08:00

Blogin päivitys on käynyt hissukseen ja ehtihän tässä miltei vuosi vierähtää välissä. Harkitsin blogin poistamista, koska uskoin, ettei aikaa päivitykselle sittenkään liikenisi, mutta päätin sittenkin jatkaa tänne avautumista, koska luin vanhemmat kirjoitukset läpi ja mielenkiintoista settiähän sieltä löytyi. Paljon on asioita tapahtunut vuoden aikana, enkä oikein tiedä, miten näitä lähtisi nyt purkamaan. Edetään asia kerrallaan.

Olen viime vuoteen itseasiassa oikein tyytyväinen. Silloin tapahtui paljon hyviä asioita ja monet jutut menivät rutosti eteenpäin. Musiikin suhteen olin sitä aikaisemmin elänyt ainakin sellaiset kolme vuotta sellaisessa käymistilassa, että oikein mitään ei tapahtunut - ja silloinkin, kun jotain tapahtui, se ei ollut paljoa. Sellainen turhauttaa ja syö motivaatioita. Koin ahdistusta aiheesta. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut aikeissa heittää kanteleita naulakkoon, vaan kaipasin vain jotain piristysruisketta. Ja sen minulle tarjosi sähkökantele, josta jo turisinkin pitkät tovit viime vuonna.

Pitkän pysähtyneisyyden jälkeen tänä vuonna tapahtuikin sitten helvetisti asioita. Hard rockia, bluesia ja punkia yhteen naittava sooloprojektini Jyrkäs pyörähti käyntiin. Teimme Aslak Tolosen kanssa soolodemoni, nimeltään "Rokkia soitan" ja laitoimme sen ilmaiseksi jakeluun nettiin. Soolon tiimoilta tein mies ja sähkökantele -asetelmalla jonkin verran keikkoja - vieraillen mm. Suomen ensimmäisen heavy metal -yhtyeen, Sarcofaguksen keikalla vierailijana. Lisäksi osallistuin Kalevala Matrix! -näyttelyyn hevi-Väinämöisenä; siinä heavy metal -kantele ja rock-henkinen asenteeni pääsivät täysiin oikeuksiinsa. Sooloprojektini alku poiki myös levytyssopimuksen, mutta lopulliset linjaukset kokoonpanon, singlen julkaisemisen sekä kovin monen muun asian kanssa ovat vielä pahasti kesken. Onneksi mitään nimeä en ole vielä iskenyt papereihin. Tällä hetkellä katsellaan hitaasti, mitä tapahtuu, siihen asti teen soolokeikkoja yksikseni aina kun pyydetään. Yksi keikka on tiedossa lähitulevaisuudessa, mutta siitä infoa myöhemmin.

Sähkökanteleen maksimaalisen rankaisun mahdollistamiseksi Aslak Tolonen teki minulle viime kesän aikana kokonaan uuden sähkökanteleen, joka on viritetty oktaavia alemmas kuin tuo toinen sähkikseni. Tämä vehjas mahdollisti timmit hevimättösäröt ja kunnon metallisoundit, joiden siivittämänä aloitin uuden projektin, Tevana 3:n. Aslak tuli itse soittamaan bassoa projektiin ja toinen ystäväni Janne Väätäinen Auringon hauta -yhtyeestä tuli rumpaliksi. Äänitimme esikoistäyspitkämme, joka sai nimekseen "Mieron tiellä". Levy julkaistaan 12.2., mutta se on jo nyt ennakkotilattavissa 10 euron hintaan sähköpostiosoitteesta poropetra ät gmail dot com. Tämä levy lienee maailman ensimmäinen metallilevy, jolla sähkökitara on tykkänään korvattu sähkökanteleella!

Musiikkityyli on paljon raskaampaa kuin mitä sooloprojektissani: vaikutteita on ammennettu 80-luvun alun extreme metalista - erityisesti Celtic Frostilta, doom metalista, dark metalista, 90-luvun norjalaisesta black metalista ja psykedeelisestä rockista. Tarkempi ja eksaktimpi musiikkimääritelmä jätettäköön siis kuuntelijan itsensä päätettäväksi. ;) Tevana 3 etsii lisenssi- ja jakelusopimusta "Mieron tiellä" -levylle niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Lafkoille ja muille tiedoksi, että uutta materiaalia on jo tekeillä, vaikkei esikoislevykään ole vielä pihalla! Yhtye on jo antanut haastatteluja useille medioille, joten perästä kuuluu kenties jo piakkoin.

Poropetran suhteen uuden levyn äänitykset ovat myös edistyneet. Nyt purkissa ovat rummut, perkussiot, suurin osa kanteleista, suurin osa omista lauluistani, suurin osa bassoista ja hieman kitaraakin. Basso ja kitara olisi nyt tarkoitus saada nykäistyä niin pian kuin suinkin. Sitten ajattelin yhden viikonlopun leikkiä kanteleella, jolloin mm. soolot, efektit, kikkailut, yms. olisi tarkoitus purkittaa. Loput laulut työstänen yhdessä laulajattariemme kanssa, minkä jälkeen studiovelho ja soitinvirtuoosimme Hittavainen pääsee soittamaan omat instrumenttinsa ja viimeistelemään levyn. Korpiklaanin keikat luonnollisestikin rajoittavat homman nopeaa valmistumista, mutta tämäkin projekti on nyt edennyt taas piirun verran eteenpäin. Kovaa kamaa on tulossa.

Lisäksi olen vuoden aikana kirjoittanut kauhuromaanin. Se sijoittuu 90-luvun lopun Turenkiin. Siinä Boris Hurtalta ja Kari Nenoselta ammentava kauhuilmaisu kohtaa suomalais-ugrilaiset myytit, lovecraftilaisen ilmapiirin ja aidon suomalaisen ahdistuksen! Tarinassa on myös nuortenromaanin ja dekkarinkin elementtejä, joten tarkka tyylilaji tällekin on jokaisen itsensä omassa päässä. En oikein osaa tehdä mitään tiettyyn konseptiin, vaan mieluiten luon aina itse omani. Miehistä viihdettä on kuitenkin luvassa: seksiä, väkivaltaa ja mustaakin tummempaa huumoria! Näillä on hyvä mennä. Tällä hetkellä romaani on oikoluettavana ystävilläni ja palautteen saatuani - sitä odotan jo innolla! - muokannen sitä helmikuun aikana siihen kuntoon, että sen kehtaa lähettää kustantajille tyrkylle.

Hieman ahdistaa opiskelukuviot, jotka sanalla sanoen ovat takkuilleet pahastikin. Alkaa jo iskeä painetta kandiutumisesta. Minulla on siihen pari vuotta aikaa. Pyrin nyt tämän kevään aikana käymään parit pakolliset kurssit pois alta, niin tämäkin homma etenee taas piirun verran eteenpäin. Työt vievät nykyään aikaa, koska niitä on pakko tehdä; minä kun en enää saa opintotukea. Olen tässä loukussa, jossa niin kovi muukin opiskelija Suomessa lie. Tämä opiskelu näillä tämän päivän realiteeteilla kun on Suomessa melkoista vammailua.

Töiden suhteen aion myös etsiä itselleni uuden työpaikan, jonkin sellaisen, joka paremmin tukisi opintoja ja näitä luovia projektejani. Itellajoonihommelit korpeavat, miestä syövät.

Tällaista tällä kertaa. Katsellaan, josko blogin suhteen jaksaisin aktivoitua tästedes useamminkin. Suunnitelmissa on myös henkilökohtainen kotasivusto, jonne tulisi kaikkien yhtyeitteni - niin menneiden kuin nykyistenkin - tiedot, sekä jonkinlainen musiikillinen diskografia jne. Tämän bloginkin oikeastaan voisi siihen kylkeen heittää. Mutta siitäkin enempi oikeastaan turisen sitten, jahka homma realisoituu.

Palailemisiin!

Sähkökantele

2010-02-23T02:26:00.001-08:00

Arvasinhan, että tässä käy näin. Päivitys käy hitaammin kuin alunperin suunnittelin, mutta sillä ei ole väliä. Opiskelut, työt ja harrastukset vievät niin paljon aikaani elämässäni, etten oikein kerkiä aina kunnolla blogin ääreen. Mutta täällä sitä ollaan nyt taas. Toivottavasti aikaa liikenee päivittää tätä blogia jatkossa useamminkin.

Mutta asiaan. Sain pari viikkoa sitten viimeinkin sen sähkökanteleeni, jota olen himoinnut jo yli viisi vuotta. Se on 15-kielinen ja sen on tehnyt Jouni Kurki, Soitinrakentajat AMF:stä. Soittimessa on 11 melodiakieltä ja neljä bassoborduunakieltä. Lisäksi se on varustettu olkahihnalla, kustomivärityksellä (musta) ja Sarian magneettimikrofonilla. Tyyris soitinhan tuo oli, mutta kyllä täyden hintansa väärti. Sen kylkeen ostin itselleni yksinkertaisen Rolandin Micro Cube -vahvistimen, jolla olen testaillut sähköisiä ääniä, esim. säröä yms. Hyvinhän tuo tuntuu futaavan.

Ensimmäisellä täyspitkällä levyllämme, Sinihirwellä, testailimme jo kantelesäröä. Siinä yksinkertaisesti kytkimme akustisen 5-kielisen kanteleen kitarakamoihin kontaktimikrofonin avulla ja laitoimme vähän efektiä kylkeen. Mielenkiintoinen soundi siitä saatiin, mutta se jätti jälkeensä nälän. Halusin kiivaasti saada itselleni ihan oikean sähkökanteleen, sellaisen johon voi vain piuhan kytkeä kiinni, kuten sähkökitaraan, eikä pelleillä kontaktimikrofonien kanssa. Unelman toteuttamiseen meni viisi vuotta aikaa, mutta se kannatti. Nyt käsissäni on kunnon hevikantele, jolla voin soittaa juurikin sellaisia juttuja, joita on koko tänä aikana muhinut mieleni syövereissä.

Kantele metallimusiikissa tai rockissa ei ole enää mikään uusi juttu. Etenkin uudemmissa nousevissa folk metal -yhtyeissä on havaittavissa tätä, että pyritään yhdistämään akustinen kanteleen soundi metallikitaroihin. Samalla ideallahan Poropetrakin lähti liikkeelle ja se toteutettiin Sinihirwi-levyllä. Meillä suurena esikuvana oli virolainen Metsatöll-yhtye, joka on kaikista onnistuneimmin minusta osannut yhdistää kansanperinnesoittimet ja metallimusiikin keskenään. Mutta nyt on aika ottaa jo uusi askel ja tykkänään sähköistää kantelesoundi. Useimmat suomalaiset sähkökanneltajat käyttävät sähköä enimmäkseen vain akustisen äänen vahvistamiseksi ja tyytyvät siihen. Toki esim. säröäkin on jo jonkin verran hyödynnetty kanteleen kanssa, mutta vain hyvin vähäisissä määrin. Tämä on toki ymmärrettävissä, kun ajattelee, että usea osa kanneltajista ponnistaa nimenomaan kansanmusiikkitaustalta. Minä taas en puolestani ole mikään kansanmuusikko; etno- ja maailmanmusiikki ylipäätäänkin tuli elämääni vasta yli kaksikymppisenä - sitä aikaisemmin olen jo teinipojasta lähtien ollut nimenomaan ennemminkin rockin ja metallin diggari. Niinpä päätin, että nyt on aika yhdistää nämä kaksi elementtiä tällä tavalla: rockia ja metallia - kanteleella.

Olen jo jonkin aikaa soitellut ja testaillut uuden soittimen soundeja. Varsinainen metallisärö sen kanssa kuulostaa melkoiselta puurolta - ainakin tällä vahvistimellani, mutta sen sijaan miedohko rokkisärö kuulostaa oikein murealta ja voimakkaalta. Bassoborduunakielet tuovat melkomoista voimaa ja stydiyttä soittoon ja äänipolitiikkaan. Uusien demojen biisit alkavat nyt taittua jotenkin tällä soittimella ja uskonkin ainakin näihin kunnon mäiskebiiseihin löytäneeni kunnon otteen. Toki mielessä on vielä testata pedaalia jos pariakin ennen varsinaisia äänityksiä, josko soundia saisi vielä tästäkin paremmaksi. Mutta se jää nähtäväksi ja siitä kirjoittanen tänne sittensä, jahka on ajankohtaista. Lisäksi kevyempiin biiseihin soittimellani saa helposti sellaista rautalankamaista soundia juurikin oikeine kaikuineen ja kaikkineen. Saa nähdä, tuleeko tätäkin soundia kehiteltyä vielä pidemmälle. Mutta kaikkineen vaikuttaa ainakin siltä, että näillä eväillä ja tällä sähkökanteleella saa kunnon rokkisoundit niin nopeampiin kuin hitaimpiinkin kappaleisiin ja niin metallisempiin kuin vähemmän metallisempiinkin kipaleisiin. Vierastan suuresti pelkkää akustisen soundin vahvistamista, koska se on tavanomaisin ja helpoin tie. Kanteleen sähköinen maailma kokeiluineen kaikkineen on uusi ja ihmeellinen, joten haluan ehdottomasti katsoa, mitä se tarjoaa ja mitä se minulle voi antaa.

Moni tietysti varmaan tästä käy nillaamaan, että nyt raiskataan kanteletta ja raskaasti sittenkin. Eipä voi mitään. Kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Mutta koska en ole kansanmuusikko, enkä halua rajoittaa ilmaisuani mitenkään, ei minua kukaan estä. Ja koska muutenkin haluan kokeilla uusia juttuja, niin tuntuisi vain hölmöltä olla käyttämättä ideoita, jotka on nyt annettu tarjottimelle. Olen aina sanonut sitä, että elämässä tulee onnelliseksi vain jos saa vapaasti toteuttaa itseään. Sitä minä tässäkin olen tekemässä. Ja koska olen luonteeltani muutenkin rockmuusikko, niin minun ei tarvitse noudattaa tuohivirsukulttuurivammailua, jota muutenkin olen aina vihannut. Vain siten kanteleperinnekin oikeasti voi siirtyä eteenpäin ja uudistua, jos sitä käytetään elävässä musiikissa ja uudistetaan. Jos vain hommaa viedään tahallisena kivirekenä perässä vain hyvän tavan vuoksi ja väkisin, niin ei siitä silloin tule mitään. Ja koska rock on kapinaa, niin tässä tapauksessa se on nimenomaan kapinaa tuota pysähtyneisyyttä ja ennen kaikkea suomalaisten tuohivirsukulttuuriasennetta kohtaan, joka on muutenkin melkein tappanut valtaosan kiinnostuksen kanteletta, runonlaulua ja muutenkin kansanperinteitä kohtaan. Tuohivirsukulttuuri on vääränlaista kunnioitusta, karhunpalvelus kansanperinteille.

Vaikea sanoa, koska näitä juttuja pääsen äänittämään, mutta keväämmälle mennee. Onneksi siihen mennessä on aikaa kyllin treenata ja kokeilla juttuja, jotta kaikki saataisiin kuulostamaan yhtä hyvältä kuin miltä se kuulostaa päässänikin. Mutta kuten sanottu, se jää nähtäväksi ja kaikesta edistymisestä raportoinen vielä myöhemmin paremmin.

Itellajoonin blues

2010-01-18T08:13:00.000-08:00

Tässä surullinen kalevalamittainen teksti siitä, että joutuu olemaan postinkantajaduunissa:

Itellajoonin blues

Moi, mä oon itellajooni,
postinkantaja iloinen!
Moi, mä jaan sun postit, kortit,
ulosottokirjeesikin.

Päiväni on tuskaa täynnä,
vuoteen piinaa mahtuu paljon,
överiä yllin kyllin,
elämää vain niin vähäsen.

Hosuvan orangin lailla,
kasaan runnon mä mun piirin!
Päiviä on näitä paljon
täällä mun Perslahdentiellä.

Menee rikki pyörät, kärryt,
lehdet lentää pitkin teitä.
Vihmoo myrskyt, paineet suuret,
menee hermot, ja mä suutun!

Sit on vielä postinsaajat,
ylen tyhmät vittuilijat,
päätänsä he aukoilevat,
mollaavat ja mussuttavat:

"Miksi myöhässä on posti?"
"Anteeks', tää asu ei täällä!"
"Syvemmälle työnnä postit!"
"Diipadaapa, lässyn lässyn!"

Tätä on mun kestäminen,
tätä on mun jaksaminen.
Tää on lauluni suruinen,
tää on blues itellajoonin.

Saa ehdottomasti kommentoida ja kanssaitellajoonien ehdottomasti levittää eteenpäin niin, ettei krokodiilit ja jättiläiskärmeet edes mitään mahda! :D

Rajat on tehty rikottaviksi

2009-12-30T10:48:00.000-08:00

Piti jatkaa tuolla sanoittamislinjalla, mistä aloittelin jo viimeksi, mutta päätinkin sen sijaan turauttaa tähän väliin vähän muusta aiheesta staffia. Tämäkin jakaa tunteita niin puolesta kuin vastaan. Kyse on erilaisten musiikkityylien keskenään sotkemisesta.

Olen itse aina viehättynyt crossoverista ja rajojen rikkomisesta. Omassa musiikissa se on näkynyt lähinnä siinä, että olen etnoa sotkenut metalliin ja rockiin. Uudelle levyllemme tulee vielä lisää tyylisekoituksia mukaan, mutta niistä myöhemmin. Ja olihan ensimmäisen yhtyeenikin aikana jo vähän tällaista punkin ja metallin yhteensotkemista havaittavissa. Sekin on jotenkin aina ollut suonissa liikkeessä. Oman yhtyeeni Poropetran kanssa yritimme ensimmäisellä demolla hieman puristisempaa ilmaisua, sillä levyhän on lähes tyylipuhdasta nykykansanmusiikkia. Mutta mitä enemmän olen oppinut kulttuureista, musiikista, kielistä, tavoista jne. niin olen vain entistä enemmän vakuuttunut ja mielipiteeni vahvistunut siitä, että mitään tiettyä "tyyliä" ei musiikissa - saati missään taiteessa eli luovassa toiminnassa - ole koskaan ollut olemassakaan. Eli että kaikki on tavallaan crossoveria. Vähän muutamat pohdinnot perään, jotta miksi näin.

Ihmiskulttuuri on ylipäätään vaikutteiden vaihtamista ja antamista. Kaikki maailman kulttuurit ovat vaikuttaneet toisiinsa, eikä ole olemassakaan ns. "puhdasta" kulttuuria. Pisimpään koskemattomina säilyneet kulttuurit ja kielet ovat yleensä näitä, jotka ovat eläneet pisimpään eristyksissä muista. Mitä enempi kulttuurit ovat tekemisissä toistensa kanssa, sitä enemmän ne uudistuvat, voimistuvat ja muuttuvat luovemmiksi, uusia voimavaroja saaden. Ajatellen nyt vaikka esim. Yhdysvaltojen tahi Brasilian eri kulttuuripiirteitä ja niissä piileviä rotu-, kieli-, ja kulttuurisekoituksia. Kummassakin maassa vahvat etniset vähemmistöt ja pääväestö ovat vaikuttaneet toisiinsa koko ajan, luoden tyystin uuden pääkulttuurin, lukuisia pienempiä kulttuureja sekä lukemattomia eri alakulttuureja lähes kaikilla saroilla. Se on luovuutta, sano!

Koko rock'n'roll on esimerkiksi jo itsessään kunnon crossover. Siinä yhdistyvät valkoisten farmarien soittimet ja countrymusiikin perinne Afrikan kuumiin rytmeihin ja Länsi-Afrikasta tulleiden orjien jälkeläisten omiin lauluihin, kansanperinteisiin ja niiden muunnoksiin. Rock'n'roll oli ensimmäinen todella roturajoja rikkonut musiikkityyli, koska siinä yhdistyi sekä eurooppalainen että afrikkalainen kulttuuri amerikkalaiseksi musiikkikulttuuriksi, josta sittemmin tuli lyhyessä ajassa koko maailman yhteisomaisuutta ja josta muotoutui eri puolille lukemattomia paikallisia muunnoksia. Se on innovaatiota ja uudistumista.

Myös heavy metal on crossoveria. Varhaisessa heavy metalissa yhdistyivät psykedeelisen rockin voimakasääninen soitto, kiihkeät kitarasoolot ja mahdollisimman voimakas ilmaisu uudella tavalla. Vaikutteita otettiin psykedeeliseen rockiin mukaan sekä eurooppalaisen klassisen musiikin puolelta että vanhasta mustan väen blueskulttuurista. Eläytyvä laulu, taiturimainen soittotyyli, musta huumori, voimakas esiintyminen ja mustaa magiaa käsittelevät sanoitukset kuuluvat heavy metaliin, mutta yhtä kaikki ne olivat jo olemassa varhaisessa bluesissakin. Jälleen kerran useiden perinteiden törmätessä syntyi jotakin uutta.

80-luvun alun extreme-metalkin on crossoveria kaikista sen ajan raskaimmista musiikkityyleistä. 80-luvun alun NWOBHM-tyylisuunnan meininkiin yhdistyi vaikutteita hardcore-punkista, joka vuorostaan oli ottanut jo sitä aikaisemmin paljon vaikutteita metallista. Vaikutteita alettiin vaihtaa nauhatreidauksen avulla vilkkaasti keskenään metallin ja punkin kesken ja yhtäkkiä sitten olikin crust punkia, thrash metalia, grindcorea sekä varhaista black ja death metalia. Itseäni onkin tässä kaikessa miellyttänyt erityisesti se, että vielä noin varhain kaikki tyylit eivät olleet vielä niin eriytyneet toisistaan; yhteisiä elementtejä löytyi paljonkin nykyään eri genreihin luokiteltujen yhtyeiden kesken. Venomin meininki oli pääosin thrashin, punkin ja NWOBHM-tyylin sekoitusta saatanallisin sanoituksin, vaikka antoivatkin nimensä black metalille. Samalla tavoin Slayer osoitti kaapin paikan sille suunnalle, mihin thrash metal tulisi sittemmin kehittymään, mutta olivat samalla myös merkittävä vaikuttaja black metalin suuntaan - sillä olihan heidän kahdella ensimmäisellä levyllään satanististakin sanomaa mukana. Esimerkkejä ei lie tarvetta listata enempää, silläpä uskon, että kaikki em. tyylilajeihin paremmin perehtyneet tajunnevat kirjoituksellani hakemani tolan.

90-luvulla moni "tosimetallisti" on nauranut jollekin Sepulturan Roots-levylle sekä koko Waltarin tuotannolle. Miksi? Sitä en tiedä, koska ihmisillä on eri mielipiteet, mikä on hyvä. Minusta crossover, omien rajojen kokeilu, etsiminen ja toteuttaminen on yksinomaan tervettä - ja aikaisemman todetun asianhaaran valossa suorastaan luonnollista. Sepulturan Roots on ensimmäinen levy, mikä on minusta kunnolla risteyttänyt etnon ja metallin ja Waltarilla on taas puolestaan monenlaisia muitakin hienoja kokeiluja. Okei, myönnän, en minäkään ihan kaikista Kärtsyn aivoituksista ole tykännyt, mutta ne hullut kokeilut, jotka ovat osuneet nappiin, ovatkin olleet sitten sitäkin timangimpia ja upeampia! Ja se on hienoa se!

Oman musiikkini suhteen aion jatkaa musiikkiyhdistelmien luovalla kokeilulla, koska uskon sen olevan ihmismielelle ihan normaalia, kuten jo olen kerjennyt toteamaan. Ei taiteessa ole olemassa mitään tiettyä tyyliä, eikä luovaa mieltä voi kukaan tahallaan kahlita. Toki itsetarkoituksellista tyylien toisiinsa sotkemista vierastan, mutta luonnollinen eri elementtien sotkeutuminen toisiinsa uudella luovalla, terveellä ja virkistävällä tavalla ovat vain hieno asia. Rakennuspalikat voivat olla vanhoja, mutta kun ne laittaa uuteen järjestykseen, voi syntyä vanhastakin jotain uutta. Uskon, että jokainen luova muusikko toteuttaa tällaista ellei tiedostaen, niin ainakin tiedostamattaan. Vaikutteitaan ihminen kun tuppaa hyödyntävän ihan huomaamattaankin. Ja monta kertaa se onkin mielenkiintoisempaa, ettei edes itsekään tiedä, mistä kaikki vaikutteet tulevat. Sen takia olen itse esim. pyrkinyt tietoisesti kuuntelemaan mahdollisimman erilaista musiikkia säilyttääkseni luovuuteni sekä myös välttääkseni paikoilleni kangistumisen, joka on jotain mitä vihaan yli kaiken kaikessa taiteessa. Aina tulee rikkoa omat rajansa ja edetä eteenpäin, luoda nahkansa, uudistua, monipuolistua!

Puristi minussa kuoli sillä hetkellä, kun tajusin, ettei esim. suomalaisessa perinnemusiikissakaan ole mitään leimallisesti ns. suomalaista. Shamaaniaiheita riittää kansoilla kuin kansoilla - ja suomalaisen mytologian varhaisinta tasoa vastaavaa matskua löytyy lähes kaikilta Venäjällä asuvilta kielisukulaisiltamme sekä ylipäätään Siperian alkuasukkailta. Kalevalamitta (josta tulee paljon kirjoituksia myöhemmin) ja kantele ovat kumpikin balttilaisen vaikutuksen alaisena levinneet itämerensuomalaiselle kielialueella ja muutenkin "suomalaisen" kansanmusiikin ainekset ovat olleet jo olemassa muuallakin Euroopassa. Mitään tosi suomalais-suomalaista etnoa tahi kansanmusiikkia ei siis ole koskaan ollutkaan olemassa - tai jos onkin, sitä nyt on vähän vaikea tuhansien vuosien jälkeen enää kenenkään tietää, kun aikakonettakaan ei ole vielä keksitty. Ei ole siis järkeä olla puristi, vaan pyrkiä vain eteenpäin ja sotkea vanhat ainekset tyystin uusiksi sen mukaan, mistä itse tykkää ja liittää kaikki musiikissa pitämänsä asiat yhdeksi omaan musiikkiinsa. Minä ainakin aion tehdä niin, koska se on luonnollista.

Korni vertaus tähän väliin ehkä, mutta kannattaa ajatella vaikkapa Jimi Hendrixiä. Mies kunnioitti vanhaa bluesia yli kaiken kaikesta musiikista ja koki loppuun asti ylläpitävänsä vanhaa bluesperinnettä. Siinä ohessa mies tuli myös uudistaneeksi koko bluesperinteen ja kylväneeksi tärkeitä siemeniä sellaisille uusille musiikkityyleille, kuten esimerkiksi progressiivinen rock, heavy metal, hard rock, funk - ja jopa fuusiojazz. Ei hassummin, "perinteiden ylläpitäjältä", eikös vain? ;)

Ainut, miten voi oppia luovasti tekemään musiikkia - tai ylipäätään mitään taidetta - on ottaa vaikutteita mahdollisimman laajalta skaalalta. Tällä aikakaudella, jos millä, on todella luovat mahdollisuudet siihen suuntaan! Tyyliä jos mitä on tarjolla luoville muusikoille suorastaan ilmaiseksi. On suoraa hölmöyttä olla näitä hyödyntämättä. Puristien ahtaista asenteista piittaamatta.

Äidinkielellä somalla, viis jo rallienglannista!

2009-12-28T07:04:00.000-08:00

Nyt kun jouluruoat ja -viinat on jo pikkuhiljaa saatu sulateltua, on aika päivittää hieman blogiakin. Asiaa tulee paljon ja varmaan osan jätän hautumaan tulevaan kirjoitukseen, mutta jonkin verran tulevaa aihetta sivuan tässäkin kirjoituksessa, joka käsittelee - kirjoittamista. Tai tarkemmin sanottuna sanoittamista. Se on yksi osa-alue, jota en ole vielä täällä käsitellyt ja jota varmaan tulee käsiteltyä jatkossa useamminkin.

Olen aina ollut kirjoittaja. Lukemaan ja jossain määrin myös kirjoittamaan olen oppinut jo 5-vuotiaana. Jonkinlaisia runojen kaltaisia teelmiä olen ilmeisesti tehnyt aina, kuten myös sepittänyt omia hyvinkin kummallisia tarinoitani. Joskus siinä paikkeilla, kun olin kymmenen talvea elänyt, lien jo varhaisen muistitietoni mukaan yrittänyt jonkinlaisia laulunsanoja kirjoitella - Scorpionsin innoittamana! Joskus samoihin aikoihin aloin myös kirjoittamaan ensimmäisiä Conan Barbaari -tyyppisiä fantasiakertomuksianikin. Aina se sanan säilä on jotenkin ollut veressä.

Vakavemmin aloin kirjoittamaan tarinoitani kuitenkin vasta joskus ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa, jolloin tuli löydettyä koko scifi-fantasia-kauhu -akselin hienous yhdistettynä orastavaan murkkuangstiin. Samoihin aikoihin tuli myös ensimmäiset kunnon runotkin tehtyä. Mutta ensimmäisiä vakavasti otettavia laulunsanoituksia kävin tekemään vasta yläasteen lopulla, kun syntyi idea ensimmäisestä omasta bändistä kavereiden kanssa. Toki ajatus oli silloin hieman uusi ja pelottavakin - mutta siinäpä se haaste juuri piilikin; minä kun olen aina uskaltanut heittäytyä johonkin uuteen ja ihmeelliseen kaikella sielullani! Eli tuumasta toimeen. Niin alkoi urani laulajana ja sanoittajana.

Ensimmäisiä tekstejä yritin väkisin vääntää jostain syystä englanniksi, mutta paskaltahan se kuulosti. Kielioppivirheitä oli solkenaan ja aiheet olivat pakostikin naiiveja ja hölmöjä. Jossain vaiheessa hylkäsinkin lontoon täysin ja kävin tekemään sanoja omalla äidinkielelläni, sen kanssa kun olen aina ollut vahvoilla. Kokeilimme suomenkielisiä sanojani uusiin biiseihimme ja tajusimme, että siinä on voimaa ja ytyä. Siitä oli hyvä jatkaa.

Tässä vaiheessa on todettava, että silloin elettiin 90-luvun loppua. Oli lukuvuosi 1998-1999. Ei ollut mitään "suomihevibuumia", eikä suomeksi laulettua laadukasta metallia paljon kuullut muutenkaan. Vaikutteita ja ideoita tuli vähän ylipäätään mistään ja vielä siihen päälle, kun asuin jossain pienessä hämäläisessä junttilassa, Turengissa, niin kaikki oli keksittävä ja kokeiltava oman pään sisältä. Nykyisin moinen tilanne tuntuu hyvin turhauttavalta ja stressaavalta, mutta silloin se oli tavallaan mahdollisuus, koska kaikki oli vapaata ja kaikkea sai soveltaa, kokeilla ja kehitellä oman pään sisällä, miten lustasi. Revin kaikki inspiraationi ja vaikutteeni CMX:n ja Ismo Alangon rankimmista biiseistä, sekä suomalaisesta HC-punkista, joka on vihaiselle 18-vuotiaalle mitä luontevinta musiikkia (ja miksei myös 28-vuotiaallekin kurkkulaulajalle, heh.. ). No joo, olihan siihen aikaan toki joku Trio Niskalaukaus jo olemassa, mutta ketä oikeasti kiinnostaa hevissä ja rock'n'rollissa se kun iso mies saarnaa "tyhmille nuorille" jotakin ja isäilee siinä samalla nostattaen omaa arvoaan ja asemaansa? Kotiteollisuuden Eevan perintö ilmestyi vuonna 1999 ja se oli levy, josta tuli sanoittamisen, laulamisen (=huutamisen) ja synkeän meiningin osalta otettua paljon vaikutteita ja inspiraatiota. Se oli silloin oikeasti kova juttu. Nykyisinhän ko. yhtye on sekin jo omiin raskaisiin kaavoihinsa kangistunut, eikä osaa enää luoda mitään uutta.

Tuolloin olimme muutamilla keikoillakin lähinnä Turengin nuorisotaloilla ja siinä lähimaastossa. Kun myöhemmin kuuli ihmisten mielipiteitä - kännissä - niin usein tuli se kysymys, että miksi suomeksi. Kun eihän sillä suomella pärjää maailmalla ja eihän se edes hevissä kuulosta hyvältä. Nämä klisheet, jotka edelleenkin saavat sappeni kiehumaan. No kai se nyt paskalta kuulostaa, jos kuuntelee vain pelkkää englanniksi laulettua musiikkia ja ryydittää fiiliksiään suomalaisella ärsyttävällä "ei me mittään ikinä osata" -asenteella, joka on ehkä vammaisinta mitä tiedän. Ai niin, siihen aikaan suomalainen metallikin muuten vasta alkoi lyödä itseään läpi maailmalla, eli se ei ollut silloin niin arkipäivää kuin mitä se on nyt. Uutisissakin oli juttu siitä kun HIM oli päässyt jollekin jenkkilistalle - kun se oli suomalaisille silloin niin uutta se! Joten tähän logiikkaan ymmärtänee erkkikin sen, että silloin puheet "maailmalla pärjäämisestä" menivät enempi herjana kuin totena: minkä vuoksi ei sellaista pyrkimystä edes päässyt syntymään ja mikä oikeasti vapautti tekemään sellaista kamaa kuin mitä itse halusi - minkä pohjalta ihmiset voisivat oikeasti innostua ennemmin kuin tarkoituksellisen menestyksenhalun kautta. Vaikka suomeksi. Muuan heikkolahjaisemmassa junnuheviyhtyeessä silloin soittanut tyyppi selitti, että he tekevät tekstit englanniksi siksi, että pärjäisivät maailmalla. En silloin sitä hyväntahtoisena ja ihmisiä arvostavana heppuna tohtinut sanoa, mutta voin sen nyt sanoa: heidän meiningillään ei päässyt silloin edes Tanttalaakaan pidemmälle, oli kieli mikä hyvänsä. Meidän silloinen bändi pääsi jopa niinkin kauas kuin Riihimäelle lämppärikeikalle, heh..

Olin silloin sitä mieltä, että kohta nämä itsensädissausasenteet murtuvat ja suomen kieli ilmestyy metalliin laajemmissakin määrin. Ja näinhän sitten tapahtuikin 2000-luvun pian jo taakse jäävällä ensimmäisellä vuosikymmennellä, niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä muutamia klassikkoja syntyi, kuten Mokoman, Stam1nan, Rytmihäiriön, Moonsorrowin, Turmion kätilöiden, Maj Karman, Nicolen ja Oranssin Pazuzun klassikkolevyillä, mutta toisaalta mukaan mahtui myös hirvittävästi näitä Kotiteollisuus-Niskalaukaus-CMX -akselilla jynkyttäviä klooneja, jotka enimmin osin jo onneksi jäivät pois kuviosta siinä vuoden 2005 paikkeilla, ja kaikennäköisiä huonoja pseudofolkkirillutteluviikinkipeikkoklooniyhtyeitä isompien esikuvien pohjalta, mikä buumi ei vieläkään valitettavasti ole laantunut. Mutta kuten sanottu, intuitio osui oikeaan ja oman musiikin sanoittamiselle alkoi löytyä tilausta. Etenkin näistä etnohtavimmista hevipiireistä. Sen myötä tuli perustettua oma yhtye, sekä ryhdyttyä sanoittamaan Korpiklaanille ja Auringon haudalle. Hyvältähän se tuntui, kun pääsi sanoittamaan sellaisista aiheista, jotka olivat aina kiinnostaneet ja ne menivät vielä läpi. Ja toisaalta oli myös hyvä olo siitä, että ihmiset uskalsivat viimein tehdä metallia myös rikkaalla ja omaleimaisella äidinkielellään.

Mitalin käsittämätön kääntöpuoli tulee vastaan aina kun luen Imperiumin messulautaa ja siellä on juttua suomalaisista suomeksi laulavista metallibändeistä. Porukka edelleenkin nillaa niistä ihan samoista asioista kuin silloin 90-luvun lopulla, samoin verukkein, samoja tyhjänpäiväisiä selityksiä edelleen keksien! "Ku Suomi ei sovi hevi kieleksi..." (oikeinkirjoitusvirheet tarkoituksellisia!) Ja esimerkkejä etsitään vain huonoimmista levyistä mitä on ja unohdetaan kaikki klassikot sekä oikeasti toimineet äänitteet tyystin! Ärhh, sanon minä ja turhautumisen aalto iskee hyllyen kehoni läpi. Luulin vain ihan oikeasti, että tämä kaikki olisi jo jäänyt kymmenen vuotta sitten taa.. :(

Olen jo jonkin aikaa pohtinut tätä ilmiötä. Syyn siihen löydän edelleenkin siihen, että moni on vain niin tottunut liikaa englannin kielen ylivaltaan, joka vaikka ei enää niin ehdotonkaan ole kuin ennen, on kuitenkin yhä totaalinen ja kaikkia koskettava globaali ilmiö. Kun kuuntelee vain pelkkää englannin kielellä laulettua musiikkia, ei enää millään muulla kielellä laulettu musiikki tunnu ensinkään hyvältä. Pään saa herkistettyä tietyille taajuuksille ja kaikki muu on silloin väärin ja pelkkää paskaa. Joillain rasittavimmilla tapauksilla se tuntuu ihan oikeasti menevän jotenkin näin. Toiset taas sitten keksivät itse itselleen tekosyitä. "Ku englanniks kaikki kuulostaa niin paljon hienommalta" jne. No suomeksi ehkä. Mutta minusta moinen ajattelutapa on aina ollut pahinta itsensä huijaamista, mitä on: uskottelee itselleen, että osaa sanoa jotakin paremmin toisella kielellä kuin omallaan ja lopputuloksena onkin sitten pahimpia englanninkielisiä naiviuksia ja tyhjänpäiväisyyksiä tuutin täydeltä, jommoisia englantia äidinkielenään puhuva ihmettelee, eikä edes oikein täysin ymmärräkään. Tähän väliin sitten joku keksii vetää sen kortin, että kun kaikki Skandinaviasta tuleva metalli on nyt in, niin eikö se tuokin vain eksotiikkaa, että on englantia, joka on äännetty ja kirjoitettu päin vittua. No miksei sitten samalla logiikalla ronskisti koko paskaa vaan suomeksi - siinähän sitä eksotiikkaa onkin sitten koko rahan edestä!

Ja en varmaankaan ole maassamme ainoa, jota ärsyttää ns. "rallienglanti". "Ai mast mäksimais maiself ty te nekst reis!" Jos jotakuta ärsyttää suomeksi laulettu metalli, niin minua puolestaan ärsyttää kaikenlainen ralli- ja tankeroenglannilla laulettu kama. Toki kuuntelen paljon suomalaista musiikkia - kielellä millä hyvänsä - enkä musiikkia tietenkään vain tällä kapealla verukkeella dissaa, jos esim. on oikeasti sanomaa sanoituksissa ja musiikki noin muuten potkii kunnolle persuuksiin - ei, en missään nimessä - mutta uskon vain silti homman, intohimon ja tunteen tulevan paljon paremmin esille omalla äidinkielellä kuin millään vieraalla kielellä. Jos lauletaan örinällä tahi murinalla eli karjuen, niin silloin se on periaatteessa sama, koska aksenttieroja ei kuule, eikä sanoistakaan aina saa selvää, mutta puhtaaksi laulettuna tulos on välillä jotain ihan kamalaa. Rallienglanti vain niin tökkii korvaani, sille en mitään voi. Remun kanssa se vielä toimi 70-luvulla, mutta nyt kun uusi vuosikymmenkin jo taas sarastaa ja kaikki, niin eikö siitäkin trendistä tulisi jo viimein päästä eroon? Ja jos nyt ihan oikeasti ruvetaan tarkastelemaan sanoitusten sisältöä, niin eivät ne englanninkieliset sanoitukset lopulta nyt niin paljon suomalaisten tekeminä eroa niistä aihepiireistä, mitä suomalaiset tekevät myös suomeksi. Ovat vain eri kielellä. Eli eikö olisikin rehellisintä tehdä vain koko hoito suomeksi, omalla äidinkielellä? Niillä jaloilla ihminen juoksee, millä on oppinut kävelemäänkin.

Noniin. Avautumistarve tuli nyt tyydytettyä, mieli tyhjennettyä. Tuossa oli mielipide. Sitten vähän tutkimuksellisempaa näkökulmaa koko konseptiin. Oikeasti suomeksi lauletun metallin ja rockin historia on niin lyhyt, että sille ei kenties ole vielä ehtinyt kehittyä sellaista kunnon perinnettä uusien yhtyeiden ammentaa. Tilanne on huomattavasti toinen, kun sitä vertaa esim. englanninkieliseen matskuun, jota en tehty jo rock'n'rollin syntyvuosilta 50-luvun alusta alkaen. Suomeksihan rockia alettiin tehdä kunnolla vasta 70-luvun loppupuoliskolla. Metallin suhteen historia on vielä lyhyempi. Metallia on englanniksi laulettu myös jo sen syntyvuosilta, 1970-luvun alusta, mutta suomeksi vasta kunnolla 90-luvun lopulla. Olihan meillä toki jo 80-luvulla hienoja pioneeritöitä tämän suhteen tehneitä yhtyeitä, kuten Kimmo Kuusniemi Band legendaarisella Moottorilinnut -levyllään, sekä edelleen levyttävä O.S.S.Y kuin myös Stud ja Rajuilmakin, mutta nämä olivat tuolloin ehkä hieman liikaakin aikaansa edellä. Jos 90-luku oli Suomessa vielä liian nihkeä moiselle musiikille, niin 80-luku oli taatusti vieläkin nihkeämpi. Olen siitä aika varma. Mutta kenties onkin niin, että suomeksi lauletun metallin perinne ei ole oikein vieläkään kunnolla juurtunut katajaisen kansan pässinpäisiin, jämääviin päätähakkaviin mieliin? Kenties se vie vielä vuosikymmenen tahi pari - ja todellinen suomenkielinen metallilyriikka puhkeaakin kukkaansa vasta silloin? Käykö näin, se jää nähtäväksi, mutta heitänpä vain villin veikkauksen. Rock-lyriikassahan näin on jossain määrin päässyt jo käymäänkin, sillä pientä perinnettä on suomeksi lauletussa rockissa päässyt muodostumaankin, kun rockia on suomeksi laulettu tiivisti jo ainakin kolmekymmentä vuotta. Omatkin tämänhetkiset parhaimmat sanoittajat ovat nimenomaan suomirokkareita. A.W. Yrjänä, Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, Hector, Tuomari Nurmio ja Heikki Salo noin muutaman parhaimman mainitakseni. Heiltä kannattaakin ottaa vaikutteita ja oikeasti ajatuksella lukea hienoja sanoituksia, jos meinaa ylipäätään musiikkia kuin musiikkia suomeksi tehdä. Löytyy sieltä raskaitakin juttuja, jotka sopivat ammennettaviksi hevi- ja metallihenkeen kuin nenä persereikään! ;)

Tässä oli nyt hieman pohjustusta tuleville blogikirjoituksille, koska tässä ei ollut läheskään kaikki ja aihe on laaja ja minulla kiire James Cameronin Avataria katsomaan. Mutta toivottavasti tämä kirjoitus herättää ajatuksia ja kysymyksiä ihmisissä. Saa tänne kommentoidakin, sillä mielipiteet ovat enemmän kuin sallittuja ja suorastaan jopa toivottuja, silläpä niistä saa aina uutta näkökulmaa omaankin ajatteluun ja meininkiin. Puhukaa! :)

Rytmi veressä

2009-12-19T10:12:00.001-08:00

Olen aina ajatellut kappaleita enemmän rytmin kuin melodian kautta. Tarina kertoo, että olen jo pienestä pitäen ollut pöytärummuttaja. Isäni on kuulemma sanonut, että pysyin tahdissa jo ihan pienenä. Äitini oli taas kuulemma ollut sitä mieltä, että minulle olisi pitänyt ostaa rummut ollessani 6-vuotias. Vanhempieni avioero esti kuitenkin moiset ajatukset.

Santanan rytmeistä olen aina tykännyt. Letkeät latinojamittelut ovat aina olleet mieleeni. Santanan olen itseasiassa livenä nähnyt joskus 80-luvun loppupuolella. Ikävä vain, etten itse muista sitä, koska olin silloin niin pieni. Isäni kanssa olimme olleet Porin Jazzeilla Santanaa katsomassa. Isäni jollekin kaverille olin kuulemma jopa ylpeillyt, että Santana on isäni kaveri! Näin! :D

15-vuotiaana kovin elämys oli ennen kaikkea Sepulturan vuonna 1996 ilmestynyt levy Roots. Moni tosimetallidiggari dissaa ja nillaa kyseistä levyä jollain Imperiumin messulaudalla, mutta minusta se on Sepulturan paras levy. Se oli silloin pahimman teiniangstin aikaan sekä rankinta että etnisintä metallimusiikkia, mitä olin siihen mennessä kuullut. Roots on edelleenkin minusta parhaimpia nimenomaisestikin etnometallilevyjä mitä on. Kestosuosikki vuodesta toiseen. Eräs syy kyseisen levyn kovuuteen löytyy juurikin kiihkeistä brasilialaisista perkussiorytmeistä, viidakon vihaisista äänistä. Melodioista viis, mutta se rytmi... Se on timanttia, se!

Korpiklaania edeltäneen bändin, Shamanin, Shamániac -levyllä on hieno kappale nimeltään Jalla. Siinä on alussa djembeä, shamaanirumpua ja rumpusettiä. Yhdistelmä toimii ihan kympillä ja kuulostaa raikkaalta, tuoreelta. Pohjoisen kylmä shamanismi kohtaa etelän kuumat rytmit! Aikoinaan kun tämän kuulin, niin siitä jäi kytemään visio, että tehdäänpäs tällaista jonain päivänä itsekin. Siitä se sitten jotenkin lähti lutviutumaan.

"Poropetra" -demolla ja "Sinihirwi" -CD:llämme rytmisoittimia toki käytettiin, mutta harkitusti, vaikka biiseillä olikin rytminen pohjavireensä. Noihin aikoihin en kunnolla osannut soittaa etnorumpuja, joten uskallus laajempaan hyödyntämiseen vain jotenkin jäi. Ja noilla lärpäkkeillä jotenkin muutenkin tuli keskityttyä ihan muihin asioihin.

Uudelle levylle on kuitenkin tulossa paljon etnorummustoa, johon on vaikutteita otettu Santanalta, Sepulturalta, Shamanin Jalla-biisistä kuin myös kaikennäköisestä etnopaukuttelusta noin muutenkin. Afrikka-, Lähi-Itä- ja latinorytmit ovat olleet todella suuria innoittajia. Soittimina meillä on käytössä djembeä, darboukaa ja bongorumpuja. Juuri tänään soittelimme basistimme kanssa ko. soittimia ja treenailimme uusia biisejä. Me kummatkin soitamme tulevan levyn perkussiot. Olen helvetin tyytyväinen, koska tänään huomasin, että ideoidut kuviot ja sovitukset natsasivat jopa paremmin kuin mitä olin uskaltanut ajatellakaan. Luvassa ei ole mitään erityisen monimutkaista kuviointia, oikeastaan vain oikein mietittyä peruskomppia, joka tavallaan sävyttää itse biisejä. Onhan siellä sitä irrotteluakin toki, mutta hillitysti. Ideoita on paljon sovellettu siitä, millaisia jälkiä Sepultura ja Santana ovat jättäneet päähäni.

Sepulturasta tulikin mieleeni. Sepulturan klassisen kokoonpanon Igor Cavalera on oikeasti yksi parhaimpia rumpaleita, mitä maa päällään on nähnyt. Hänhän ammentaa myös maansa etnoperkussioista ja soittaa myös esim. conga-rumpuja. Tämä etnisyys ja rytmin monipuolisuus myös kuuluu soitossaan, ainakin minusta. Toinen kovin metallirumpali on minusta Slayerin Dave Lombardo, jossa myös tulista ja kiihkeän rytmikästä latinoverta niin ikään virtaa.

Vaikken olekaan säveltäjänä kaksinen, niin mielessä on aina enemmänkin rytmisiä ideoita, joita olen vasta nyt käynyt kunnolla hyödyntämään biiseissäni. Kun opettelee uusia soittimia, oppii kuulemaan eri tavalla biisejä. Djembeä olen satunnaisesti soittanut vuodesta 2001 lähtien, mutta kunnolla ja ajan kanssa oikeastaan vasta viime vuodesta lähtien. Perkussiotreenejä olen pitänyt sittemmin aika usein ja nyt olen pyrkinyt siihen, että eri rummuilla paukutan uusia biisejämme läpi joka päivä, niin tulee ainakin kunnolla treenattua jutut läpi. Bongoihin pääsin käsiksi vasta ihan muutama viikko sitten, mutta niillä sitten olenkin soitellut joka päivä. Santanan innoittamia perusrytmejä olen soittotyylin keksittyäni saanut niillä loihdittua kaikkiin rytmiä kaipaaviin biiseihimme.

Saas nähdä, mitä uuden levyn perkussiosovitukset tuovat tullessaan. Nyt olen ainakin tyytyväinen, koska visio on aika selkeä. Aikaisempaa tuotantoamme kuulleet saavat nyt varautua rytmikkyyden lisääntymiseen. Ja mikäs sen paremmin sopiikaan tällaiseen musiikkiin kuin eri maailmankolkista ammentava shamanistinen pohjavire, jossa Afrikan rytmit, Arabian aavikon tuulet, Siperian tundran shamanismi, Latinalaisen Amerikan kiihkeät murjaisut ja suomalaisen kalevalamitan metriset mutantit kohtaisivat yllättävillä ja erikoisillakin tavoilla? :)

Alku aina hankala

2009-12-15T21:02:00.000-08:00

Syy, miksi tämä blogi nyt on, on itsellenikin vielä epäselvä. Ehkä se menee ihan kokeilunhalun piikkiin. Tai sitten kyse voi olla ihan silkasta hullusta ideasta, jonka päätin nyt vain hetken mielijohteesta panna aluille ja toteuttaa. Noh, eipä sillä ole väliä. Tällainen nyt tuli perustettua ja katsotaan, mitä tästä seuraa. Koska opiskelen, musisoin, käyn töissä, kirjoitan lehtiin, kirjoitan lauluntekstejä eri yhtyeille, kirjoitan kauhuromaaniani sekä kalevalamittaisia runoja, en uskalla saati tohdi luvata, että tulisin usein päivittämään blogiani. Sen teen, minkä kerkiän, jaksan ja viitsin. Se on hyvä itselleen rehellinen lähtökohta, josta lähdetään liikkeelle.

Toinen syy, miksi perustin tämän blogin, on se, että se saa toimia myös eräänlaisena päiväkirjana yhtyeeni uuden levyn tekemisessä. Näin siitä syystä, että yhtyeestä kiinnostuneet voivat esim. kohtuullisen reaaliaikaisesti seurata hommeleiden edistymistä ja levynteon etenemistä - ja saada jopa vastauksia joihinkin kysymyksiinsä. Liikoja en kuitenkaan aio paljastaa, sillä yllätyksiä on hyvä jättää takataskuun, mutta jotain pientä sieltä täältä ajattelin kertoa. Samalla blogi olkoon eräänlainen purkautumiskanava levyntekoon liittyvien tuntojen, ajatusten ja mielleyhtymien tiimoilta. Mitä vain nyt mieleen tuleekin. Pelkkä musiikkiblogi tästä ei kuitenkaan tule, ei ei. Luulen, että tässä tullaan rönsyilemään paljonkin eri asiain tiimoilta, jahka pääsen vauhtiin, mutta jonkinnäköisenä punaisena lankana tämä levyntekeminen siis toimikoon. Ainakin nyt näin aluksi.

Yhtyeen nimi on Poropetra. Taustoja, musiikkityylisuuntausta tjms. itsestäänselvyyttä, en tässä käy toistamaan, vaan ne voi käydä onkimassa yhtyeen virallisilta kotasivuilta, osoitteesta: http://hirwenkota.havusiipi.fi Kotasivut ovat tosin pahastikin vaiheessa, eivätkä todellakaan kovin ajantasaiset. Kokonaiskuvan yhtyeestä saadakseen kannattaa lukea sivuilta löytyvää foorumia, sekä käyttää muita netin paikkoja, joissa Poropetra on edustettuna, esim. MySpace, Mikseri.net, Irc-Galleria -yhteisö, Maihinnousu.net, Facebook jne. Sekä tietenkin tämä blogi. Musiikkiakin kannattaa toki kuunnella. Ensimmäinen demomme löytyy em. paikoista kokonaisuudessaan ja ensimmäistä omakustanteista täyspitkäämme Sinihirweä saa tilata esim. allekirjoittaneelta 10 euron hintaan. Kotasivustolta löytyy tilausohjeet sen tiimoilta.

Ennen uuden alkua on aina vanha. Ja kun on musiikintekemisestä kyse, vanhalla pohjalla tarkoitetaan aikaisempaa tuotantoa, josta versoo uuden siemen - ja jonka päälle uusi tuotos rakennetaan. Ennen kuin lähden uuden työn alla olevan levymme pariin, koen tarpeelliseksi ruotia hieman vanhaa. Näin siksi, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää, missä nyt mennään.

Yhtye on perustettu vuonna 2002. Olin tuolloin kohtuullisen kyllästynyt kaikenmaailman hevimetallikohkaukseen ja halusin hommassa olevan jotain hieman syvällisempääkin. Kiinnostus omiin juuriin ja kansanperinteisiin on aina ollut minussa vahvana, joten päätin alkaa tekemään itse omaa kansanmusiikkiin perustuvaa kamaa. Opettelin soittamaan kanteletta ja hommasin porukkaa ympärilleni. Ensimmäinen demomme ilmestyi vuonna 2004 ja se oli tyyliltään lähes puhdasta akustista nykykansanmusiikkia. Siitä oli hyvä lähteä liikenteeseen.

Sitten ruokahalu alkoi kasvaa syödessä. 2000-luvun alussa folk metal, pakanametalli, etnometalli - millä nimellä sitä nyt sitten haluaakaan kutsua, tuntui tuoreelta, omaperäiseltä ja hienolta musiikkisuuntaukselta ja siitä tuli innostuttua. Yksi vahvoja vaikutteiden antajia tämän tiimoilta oli esim. virolainen Metsatöll -yhtye. Ajatukseksi tuli puhtaan lähes täysin akustisen demon jälkeen tehdä täyspitkä levy, jossa olisi etnometallivaikutteita myös mukana - mutta niin, että kansanmusiikkielementit olisivat yhä pääosassa. Tarkoitus oli erottua kaikista muista kansanmusiikkiin nojaavista tyylisuuntauksista, niin folk metalista kuin jostain neofolkistakin. Levyä alettiin tekemään miltei heti demon ilmestyttyä ja into oli kova, kun päässä muhi uusia entistäkin eeppisempiä biisejä ja hienompia sanoituksia ja visio oli selkeä.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Syitä siihen on monia. Tuon ajan kokoonpanolla suunnitelma täyspitkästä levystä - jonka tekisi omin päin - oli kunnianhimoinen, muttei mahdoton. Se oli ollut unelmani jo siitä lähtien, kun lauloin ensimmäisessä metallibändissäni VMMAssa vuosina 1997-2001. "Jonain päivänä teen vielä itse oman bändini kanssa täyspitkän levyn", hoin itselleni. Unelmillani on ollut taipumuksena toteutua, koska olen liian itsepäinen ihminen jättääkseni niitä hautumaan vain pääkoppani sisuksiin - vain, jotta voisin sitten katkerana vanhuksena käyttää sitä tekosyynä siihen, että saa mussuttaa ja nillata sitä, että miksei aikoinaan tullut toteutettua unelmiaan, vaikka niihin oli koko ajan mahdollisuus. Niinpä se täyspitkäkin oli sieltä pusattava ulos. Ja siinä tuli makseltua oppirahoja vielä aika paljonkin.

Sinihirween me emme tehneet kunnollisia demoja. Oikeastaan vain äänitimme instrumentteja niiden demojen päälle. Yhtyeen sisällä vallitsi kaksikin eri näkemystä, kuinka hommeleita piti toteuttaa ja siinä sitten välissä tuli kehiteltyä eräänlainen yhteisratkaisu, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Mielenkiintoinen detalji on muuten se, että esim. rummut olivat yksiä viimeisimpiä soittimia, jotka äänitettiin levylle. Kyllä! Eli ihan päinvastoin, kuin miten "oikeasti" tehdään levyjä. Ajateltiin, että kun on klikki ja nykydigiaika, niin voidaan se näinkin tehdä. Ei siinä mitään, kyllähän me sinne rummut saatiin. Mutta miksaajallamme lienee ollut paljon tekemistä saada eri juttuja sopimaan sinne keskenään, siitä olen varma. Oikeastaan monikin instrumentti tuli - ainakin omalta osalta - lätkittyä sinne sekaan vain miltä mieleen juolahti, eikä tullut paljoa ajateltua paremmin sopivuutta yms. Vähemmälläkin olisi tultu toimeen ja miettimällä paremmin asioita olisi hommeleita saanut hieman helpomminkin tehtyä. Jälkiviisaus on perseestä; sen myönnän, mutta sille tunteelle en voi mitään, että näistä hommeleista jää aina jotain hampaankoloon. Noh, tärkeät oppirahat tuli maksettua ja käytyä läpi, miltä tuntuu tehdä kokonaista levyä. Ja ennen kaikkea tuli opittua, miten EI tehdä juttuja. Ainakin omalta kohdalta. Viulustimme ja miksaajamme sanoi, että olihan tämä hänellekin ensimmäinen kokopitkä levy, jota hän oli ollut äänittämässä ja miksailemassa - ja että siinä samassa tuli paljon opittua taas enemmän näistä hommeleista.

Toinen, mikä levyssä meni hieman kyrvilleen, oli aika. Aloitimme äänittelyn tammikuussa 2005, mutta levy itse ilmestyi vasta heinäkuussa 2007. Näin siitä syystä, että jäsenistö asui (ja asuu edelleenkin) eri puolilla Suomea ja yhteisten treeniaikojen sopiminen oli mahdotonta. Niinpä sitä sitten sovittiin niin, että tehtiin eri ihmisten suoritukset eri aikoihin yksi kerrallaan. Ja siinäkin oli säätämistä ihan pirusti! Välillä tuntui, että minä siinä yksin soittelin ihmisille ja yritin saada uppoavaa laivaa pidettyä pystyssä ja että olin ainoa, jota ylipäätään kiinnosti koko touhu. Toinen iso tekijä, mikä viivästytti levyntekoa, olivat viulistimme velvollisuudet laulu- ja soitinyhtye Korpiklaanissa, joka on ahkerasti keikkaillut ympäri maailmaa läpi koko 2000-luvun. Tälle asialle me emme vain voi mitään ja sen mukaan on mentävä. Samoista syistä Poropetra ei koskaan ole tehnyt keikkaa, eikä tällä tietoa tulekaan tekemään, koska ihmisillä ei ole aikaa treenata tarpeeksi yhdessä - keikoille menosta puhumattakaan! "Onks teil sit jotain keikkaa vai?" on yleisin kysymys, mitä kuulen aina kun puhun Poropetrasta. Ja siinä sitten turhautuneena käyn aina em. litanian läpi. Eli ei todellakaan ole. Poropetra on vain studioprojekti, ei enempää eikä vähempää.

Levyn ilmestyttyä seurasi suuri helpotus. Nyt se sitten oli julkaistu. Valtava taakka putosi harteilta ja ihan itkuhan siinä pääsi, kun ensimmäistä kertaa kuuntelin levyn niin, että pitelin sitä käsissäni ja hypistelin kansilehtistä, yrittäen simuloitua ihan tavallisen kuulijan asemaan, joka kuulee levyn ensi kertaa. Eihän se muusikoilta ikinä onnistu, mutta minä ainakin yritän. Se on sellainen oma "rituaali", jonka käyn aina läpi, kun tulee saatua jotain valmista aikaiseksi.

Mutta aika oli jo ajanut ohitse. Vuonna 2007 oli kaikesta etnoon ja folkiin viittaavasta jo tullut trendi. Toinen toistaan huonompia bändejä oli julkaissut kaikenmaailman pseudoviikinkisekoiluja ja toiset taas itsetarkoituksellista nuotiohämyilyä. Onhan toki joukossa helmiäkin, en sitä kiellä, mutta silloin tuntui vain, että kaikki on tavallaan sekä folk metalin että neofolkin osalta jo tehty. Ja puhtaaseen kansanmusiikkiin taas ei enää voinut palata - ne ajat olivat jo ohitse - koska jo ensimmäinen demomme oli kumartanut sinne suuntaan ja oli ollut aika mennä eteenpäin; uudet biisit huusivat sellaista voimaa ja mahtipontisuutta, että sitä ei pelkillä etnosoittimilla vain enää voinut toteuttaa. Pahinta kaikessa oli se, että Sinihirwi-levymme oli tavallaan kaikkien näiden tyylien välimaastossa olematta mitään niistä. Se oli aluksi tavallaan tarkoitus ja pyrkimys erottua joukosta, mutta samalla tuo linjapäätös tavallaan kostautui. Palaute oli sekä median että tavallisten kuuntelijoiden puolelta keskinkertaista. Osa ei tajunnut sieltä niitä juttuja. Osa kritisoi sähköistynyttä soundimaailmaa, kun akustisena levy olisi ollut muka paljon parempi. Ja osan mielestä kaikki biisit olivat levyllä ihan samanlaisia, vaikka nimenomaan pyrimme tekemään mahdollisimman vaihtelevia biisejä. Eipä siinä mitään. Onneksi palaute oli sentään suoraa. Mutta silloin se sattui ihan helvetisti ja kaiken kertomani tuntui kuin olisi katanaa käännelty vain enemmän haavoissa. Mutta tärkeää oli tavallaan tämäkin läksy ja opetus oppia, sillä ilman sitä ei olisi syntynyt tulevaa, johon tämän jaarittelun jälkeen viimeinkin kohta pääsen. Tavoite oli Sinihirwessä hyvä ja ajatus hieno, mutta siinä onnistuttiin vain osittain. Ensikertalaisuuden piikkiin menee monessakin mielessä. Vaikken levyyn olekaan järin tyytyväinen, on siinäkin silti hetkensä ja tuo se vieläkin muistoja ko. ajalta mieleen. Mutta kuten ensimmäinen demomme ennen Sinihirweä, nyt myös Sinihirwestä on tullut jotain, mihin ei enää voi palata, koska elämässä on vain yksi suunta. Eteenpäin.

Sinihirwen jälkeen Poropetra on viettänyt hiljaiseloa ja koonnut rauhassa palettia uudestaan kasaan. Itse ehdin tässä välissä olla Unkarissakin vuoden vaihdossa opiskelemassa kaukaista sukukieltämme. Ensimmäinen bändimiitti Sinihirwen julkaisun jälkeen oli jo levynjulkkaripirskeissä, jossa humalan suorapuheisuudella ja tosiasioiden tunnustamisella lähdettiin siitä, että nyt on meiningin muututtava. Konseptia oli tarkistettava. Päätimme ikään kuin aloittaa koko homman ihan alusta ja tehdä täysin vain sellaista musiikkia, mitä halusimme ja mitä olemme aina halunneet tehdä. Ja pikkuhiljaa alkoi uusia kappaleita syntyilemään. Niitä on demoteltu aina silloin tällöin, kun ollaan keretty. Hitaasti tässä kahden vuoden aikana on Poropetra hitaasti punonut juoniaan ja valmistellut uutta tulevaisuutta. Jäseniä on yhtyeestä vaihtunut ja uusia tullut tilalle. Ja meininki ei oikeastaan jatku enää yhtään samana kuin aikaisemmin. Soittajien vaihtuminen on toki tuonut paljon uutta verta yhtyeeseen, mutta biisit ovat liukuneet jo aika paljon eri suuntaan aikaisempien tuotosten ilmaisusta.

Etnomusiikkipuoli tulee vähenemään aika laillakin tulevista kappaleista - näin siksi, ettei vain ole enää tarvetta mennä tämän 2000-luvun etno- tai folktrendin mukana. Toki etnisyys ja kansanmusiikkisoittimet pysyvät kuvioissa jatkossakin, mutta ne eivät ole enää niin avainasemassa kuin mitä aikaisemmin ja niitä käytetään hieman eri tavalla. Pikemminkin ne olisi ideana saana sulautettua luontevasti muun musiikin sekaan, aikaisempaa itsetarkoituksellisuutta välttäen. Olen kutsunut musiikkiamme usein etnorockiksi. Jos aikaisemmat levymme olivat sitten sitä etnoa, niin tämä uusi on sitten sitä rockia. Osa vanhoista faneistamme varmaan pettyy, mutta onneksi meillä ei niitä nyt niin hirveästi olekaan. Osa saattaa jopa sanoa, että eihän tämä enää ole Poropetraa. Vai olisiko se kenties niin, että vasta NYT se on oikeaa Poropetraa? Tämä pysyköön vielä toistaiseksi mysteerinä.

Musiikki, jota kuuntelee, heijastuu aina omaankin musiikkiin. Ensimmäisen demomme ja Sinihirwen biisejä tehdessä tuli luukutettua lähes täysin etnoa ja kansanperinnemusiikkia lukuisia levyjä. Oikein imin itseeni sitä fiilistä ja alkuvoimaa. Etno täytti noina vuosina sen tyhjiön, jonka metalli oli jättänyt. Mutta Sinihirwen jälkeen sitä tuli raivopäissään laitettua Slayerin Reign In Blood soimaan ja silloin tuli taas monien vuosien jälkeen muistettua, kuinka se todellakin on yksi parhaimmista levyistä, mitä maailma on nähnyt. Ja niinpä sen jälkeen on liu'uttu takaisin hevanderilinjalle. Kaikkia eri tyylilajeja myöten - paitsi folk metalia; sitä en mielelläni kuuntele yhtään sen enempää kuin mitä on pakko. Lisäksi fiiliksen mukaan levylautasella pyörii myös bluesia, punkia, psykedeelistä rockia, progea, suomirockia... Kaikkea hyvää musiikkia. Etnoa ja folk metalia olen välttänyt kuin ruttoa - niihin olen saanut yliannostuksen.

Miten tämä heijastuu sitten uuden levyn materiaaliin? Se jää nähtäväksi. Sanotaan nyt sen verran, että innoitusta on otettu koko kollektiivin voimin sellaisista suuruuksista kuten Led Zeppelin, Black Sabbath, Deep Purple, Rainbow, Manowar, Jethro Tull, Thin Lizzy, Focus, Sepultura, Santana, Robert Johnson, Yat-Kha, CMX, Ismo Alanko ja AC/DC, sekä monia muitakin. Tämäkään ei tosin tarkoita sitten sitä, että musiikkimme olisi täysin em. yhtyeiden ja artistien kaltaista, mutta se antaa ainakin osviitan häivähdyksen siitä, mitä liikkuu mielessä ja millä fiiliksillä mennään. Uuden levyn tekeminen on nyt virallisesti alkanut ja rumpuraidat on jo äänitetty levylle. Tästä sitten mennään eteenpäin sitä mukaa, mitä soittajilla on aikaa äänittää osuutensa. Jos tässä menee kolme vuotta, kuten Sinihirwessä, uutta levyä voidaan odottaa vasta 1212. Ja ainakin siihen asti olen sitoutunut tätä blogiakin pitämään. Mutta ollaan nyt optimistisempia, vaikkei nyt mitään tarkkaa aikaa vielä tässä vaiheessa kannatakaan mennä sanomaan. Kyllä se sieltä tulee sitten, kun on tullakseen! :)